Kuudennessa ja kahdeksannessa luvussa Paavali puhuu kristityn elämästä. Mutta puhuuko hän seitsemännessä luvussa kristityistä vai ei-kristi­tyistä?
　Jakeissa 1-6 puhe on selvästi kris­tityistä. Jakeissa 7-13 Paavali puhuu lain alla olevasta ihmisestä. Entä jakeet 14-25? Valtaosa viimeaikojen raamatuntutkijoista katsoo Paavalin puhuvan ei-kris­tityistä. Mutta on niitäkin tutkijoita, jotka asettuvat uskonpuhdistaja Martti Lutherin kannalle: Paavali pu­huu seitsemännen luvun lopussa kristitystä, joka on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas.

Tämän elämän laki - Room. 7:1-6

Puhuessaan laista ja kristityistä Paavali ottaa analogian, ver­tauskohdan aviomiehen ja aviovaimon suhteesta. Avioliitto liit­tyy vain tähän elämään (vertaa Matt 22:30), siksi avioliitto sitoo avio­puo­lisoja vain niin kauan, kuin molemmat elävät. Kun toinen kuolee, avioliitto lakkaa. Samalla tavalla kristitty on kuollut laille. Lain vaikutusaika hänen kohdallaan on lakannut, kun kristitty siirtyi kasteessa Kristuksen valtakuntaan.

On tärkeää huomata, että tässä - kuten yleensäkin Raamatun ver­tauk­sissa - kertomuksella on yksi tähtäyspiste, scopus, "point­ti". Siksi sitä ei tule tulkita liian kirjaimellisesti, kaikelle siihen liittyvälle ei löydy Paavalin ajattelusta vertauskohtaa. Jotta vertaus olisi täydellinen, siihen täytyisi liittyä ajatus siitä, että laki kuoli, mutta itse asiassa Kristus kuoli. Paavali haluaa avioliitto-kuvalla sanoa yhden asian: lain aika on kristityn koh­dalla jo ohitse, hän on siirtynyt uuteen aikaan. Enempää tästä kertomuksesta ei pidä "puristaa irti".

Koska kristitty on kuollut - kastehan on myös hauta - lailla ei enää ole rangais­tusta esitettävänä: kuolema on jo kärsitty.

Kaksi elämäntapaa

Paavali toteaakin, että ihminen voi valita vain kahdesta elämän­tavasta: joko hän elää lihan vallassa tai Hengen johdatuksessa.

Laki herättää ihmisessä synnin himot (jae 5). Laki ei siis tuho­akaan syntiä elä­mästämme. "Ruoho on vihreämpää aidan toi­sella puolella!" Kaikkeen kiellet­tyyn liittyy helposti kielletyn ta­voit­telu, koska ihminen perisynnin tähden on sodas­sa Jumalaa vastaan ja näin ollen hän haluaa sotia myös Jumalan lakia vas­taan.

Hengen johdossa vaeltaminen merkitsee todellista vapautta. Kris­tus on vapaut­tanut meidät synnistä, Perkeleestä, maailmasta ja omasta lihasta, jotka taistelevat meitä vastaan.

"Vanhaa tapaa, kirjaimen orjina" ei pidä tulkita siten, että ennen Kris­tusta laki tulkittiin kirjaimellisesti, mutta Jeesus toi uuden, vapaamman tulkintatavan. Ei Jeesus lieventänyt lakia tai sen tulkintaa, vaan hän avasi ihmiselle täysin uuden pelastustien (Joh 14:6).

Laki paljastaa ihmisen riittämättömyyden - Room. 7:7-13

Jälleen kerran Paavali huomaa, että hänen ajattelunsa voi herät­tää vastaväittei­tä: "Jos kerran laista pitää päästä eroon - ku­ten synnistä - laki lienee paha asia". Mutta tuollainen ajattelu olisi väärin: lakihan on Jumalan asettama ja laissa meille ilmoitetaan Jumalan tahto. Siksi Paavali torjuu ajatuksen hyvin voimakkaasti: "Ei toki." Se, että laista oli tullut ongelma, ei johtunut laista, vaan sen noudattajista, ihmisistä. Ihmiset eivät pystyneet täyttämään lain vaatimuksia, siksi laki koitui tuomioksi. Jos laki olisi täytetty, seuraus olisi ollut hyvä: pelastus.

Meillä ihmisillä on paha tapa syyttää Jumalaa sellaisesta, josta vastuu kuuluisi meille ihmisille. Jumalaa on turha vetää tuomi­olle esim. sodista, jotka ihminen on itse aloittanut.

Synti on syvällä

Laki paljastaa meille sen, että synti on syvällä meissä. Eivät vain lain käskyjen rikkomiset ole syntiä, vaan syntiä on jo halu rikkoa niitä (vertaa myös Matt 5:21-30). Himo on sitä, että ha­luamme tehdä oman tahtomme. Emme halua alistua Jumalan tahtoon. Tämä on kaiken synnin alkulähde. Aadamilla ja Eevalla oli vain yksi keino tehdä syntiä: rikkoa Jumalan käsky (1 Moos 3:3). Kun ihminen ei halunnut tehdä sitä, minkä hän tiesi Jumalan tahdok­si, vaan halusi toimia oman päänsä mukaan, syntyi synti (1 Moos 3:6-7).

Raamatuntutkijat ovat esittäneet useita selityksiä sille, ketä Paavali tarkoittaa "minällä" tässä jaksossa. Kaksi yleisintä tulkintaa ovat: joko Paavali puhuu itsestään tai sitten Paavali puhuu ihmisestä yleensä käyttäen kuitenkin ensimmäistä ihmistä, Aadamia, esimerkkinä.
　Paavali tuskin ajatteli olleensa koskaan ilman lakia (jae 9). Vaikka juutalaisesta pojasta tuleekin "lain poika" vasta 12-13-vuotiaana, ei hän silti sitäkään ennen elä ilman lakia. Paavali puhuu siis ihmisestä yleensä. Jos ihminen ei ole Kris­tuk­sen vapauttama, hän on lain alla, näinhän totesimme edellä (jae 5).

Syntinen ja pyhä, huono ja hyvä - Room. 7:14-25

Myös tässä jaksossa Paavali puhuu "minästä". Ketä hän nyt tar­koit­taa?
　Vaihtoehtoja on kaksi: joko Paavali puhuu kristitystä tai ihmisestä, joka ei ole kris­titty. Jos haluamme ajatella Paa­valin käyttäneen itseään ja omaa historiaansa esimerkkinä tässä yhtey­dessä, vaihtoehdot ovat: kristitty Paavali tai Paavali en­nen uskoontuloa.
　Kuten jo alussa mainitsin, tässä kohdassa tutkijoiden mielipi­teet jakautuvat. Valtaosa katsoo Paavalin puhuvan ei-kristityis­tä.

Otan kuitenkin ensiksi vähemmän suositun vaihtoehdon: sen, että Paavalin "minä" on kristitty. Tällä kannalla ovat olleet kirkkoisä Augustinus ja uskonpuhdis­taja Martti Lut­her. Suomalaisista tutkijoista tälle kannalle asettuivat myös Jukka Thurén ja Aimo T. Nikolainen. Tätä kä­sitystä on perusteltu seuraavasti:

1. Puhe ihmisestä, jonka tahto on hyvä, sopii vain kristittyyn (jakeet 15 ja 18).
2. "Sisäinen ihminen" kuvaa kristittyä myös 2 Kor 4:16-18:ssa.
3. Vain kristityssä voi olla todellista hengellistä taistelua (vertaa Gal 5:16-17).
4. "Minä" kaipaa Pelastajaa tulevaisuudessa. Vain kristitty et­sii Jeesusta (jae 24).
5. Jae 25 sopii kuvaukseksi vain kristitystä.
6. Verbit eli teonsanat ovat preesensissä; Paavali puhuu siis jostakin sillä hetkellä tapahtuvasta, ei menneisyydestä.
7. "Minä" haluaa tehdä hyvää eikä pahaa (jae 19).
8. Vain kristitty voi sanoa, ettei hänessä ole mitään hyvää (jae 18), ei-kristitty haluaa olla hyvä ja uskookin olevansa hyvä.

Niin sanottua retorista tulkintaa, jonka mukaan Paavali puhuisi jaksossa ei-kristitystä, kannattaa valtaosa nykyisistä Raamatun tutkijoista, Suomessa mm. Heikki Räisänen. Itse tulkinta on hy­vin vanha, se löytyy jo kreikkalaisilta kirkkoisiltä, erityisen suosittu se oli myös pietismin parissa.

Tulkintaa perustellaan seuraavasti:

1. Muualla kirjeissään Paavali puhuu kristitystä paljon myöntei­semmin, samoin hän näkee farisealaisuudessa viettämänsä ajan myönteisemmin, esimerkiksi Fil 3:6 "lakiin perustuva vanhurs­kauteni oli moitteeton" fa­risealaisuusajas­taan.
2. Kristitty ei voi olla "synnin orjaksi myyty" (jae 14). Täl­löin on kuiten­kin kysyttävä, millainen käsitys meillä on pe­risynnistä ja sen voimasta kris­tit­tyynkin.
3. Teemana jaksossa ei ole ihmisen ongelma, vaan lain ongelma.
4. Kuvaus ei ole ei-kristityn omakuva ei-kristitystä, vaan Paa­valin kristillinen kuvaus ei-kristitystä.

Jo nyt, ei vielä

Ongelma ei ole helpoimpia ratkaistavia, mutta itse kallistun Lutherin ja Augustinuksen kannalle: Paavali kuvaa kristittyä ja hänessä käytävää taistelua hyvän ja pahan välillä. Kristitty on yhtäaikaa sekä vanhurskas että syntinen (simul iustus et peccator). Se uusi, jonka saamme täydellisenä nähdä ja kokea taivaassa, on vasta vajavaisena täällä maailmassa.

Paavalin kuva kristittynä elämisestä on tässä kohdin varsin syn­kkä. Onkin syytä muistaa, että kahdeksannessa luvussa Paavali kuvaa "kolikon toista puol­ta" eli Pyhän Hengen työtä kristitys­sä.

Kristitty elää kahdessa maailmanajassa: vanha aika tekee yhä työtään hänessä ja tahtoo vetää hänet takaisin synnin valtakun­taan, mutta myös uusi tekee työtään hänessä. Siksi kristityssä on jatkuva sisäinen taistelu. Seitsemännessä luvussa Paavali keskittyy vanhan ajan vaikutuksiin kristityssä, kahdeksannessa hän puhuu siitä, mihin kristitty haluaisi jo kokonaan siirtyä: Pyhän Hengen johda­tukseen.

Mielestäni ns. retorinen tulkinta on liian teoreettinen; olisi­vatko Paavalin ensimmäiset lukijat osanneet etsiä sanomaa "rivi­en välistä".

Entä todellisuus?

Meidän on tietysti muistettava, ettemme voi tulkita Paavalia tämän ajan tapahtumilla, mutta silti ei liene väärin sanoa, että Lutherin ym. tulkinta on aina ollut lähempänä elävää todelli­suut­ta, myös tänään. Ei kukaan kristitty ole koskaan saavuttanut täydellistä pyhyyttä tässä ajassa. Kukaan ei tänäänkään voi sa­noa, ettei synti enää lainkaan kiehtoisi ja kietoisi häntä.

On vaikea ajatella, että Paavali olisi tässä kohden ollut niin sinisilmäinen, mitä retorinen tulkinta edellyttää. Kyllä Paavali tiesi, mm. Korintin tapahtumien kaut­ta, että kristitytkin teke­vät syntiä ja rikkovat Jumalan tahtoa jatkuvasti. Lisäk­si on muis­tettava se, että Paavali liitti yleensä kirjeidensä loppuun ohjeita kris­tittynä elämisestä ja usein noissa ohjeissa on puhe taistelusta syntiä vastaan (esimerkiksi Ef 6). Vasta kuolema vapauttaa kristityn tästä taistelusta (1 Kor 15:50).

Onkin tärkeää, että tässä kohden opetetaan oikein. Jos juliste­taan: "Käänny kristityksi, niin kaikki ongelmasi ratkeavat!" voi olla, että "käännynnäiset" vähän aikaa voivat kokea sanomamme olevan totta heidän elämässään. Mutta ennemmin tai myöhemmin synnin todellisuus heidän elämässään uudelleen paljas­tuu heille ja silloin on edessä kolme vaihtoehtoa:
1. "Hyväksyä" oma syntisyys ja vajavaisuus myös kristittynä
2. Kieltää oma syntisyys ja pyrkiä täydelliseen synnittömyyteen
3. Luopua "todellisuudessa toimimattomasta" uskosta

Ikävä kyllä monet valitsevat viimeisen vaihtoehdon. Mutta toi­nenkaan vaihtoehto ei ole vaaraton: se johtaa helposti hengelli­seen "jakomielitautiin": todellisuus on jotakin muuta kuin se, missä kuvittelemme ja uskottelemme elävämme. Emme usko sitä, minkä näemme elämässämme, vaan elämme omassa "hengellisessä kup­lassam­me". On vain ajan kysymys, milloin ristiriita todellisuu­den ja "todellisuu­den" välillä tulee niin suureksi, että raken­ta­mamme kupla puhkeaa. Kuplan puhkeami­nen voi johtaa jopa psyyk­ki­seen sairauteen, jos valheellista elämää on eletty kovin kau­an.

Ehkä haluaisimme kieltää Paavalin kuvauksen kristitystä omalla kohdallamme ja olla parempia. Mutta silloin on syytä muistaa, että vain "totuus tekee teistä vapaita" (Joh 8:32).

Jos me kelpasimme Jumalalle syntisinä, kelpaamme hänelle myös vajavaisina kristittyinä. Ja jos me kelpaamme Jumalalle, on mei­dän kelvattava tällaisina myös itsellemme ja toisille kristi­tyille, vaikkei "peiliku­vamme" aina meitä miel­lyttäisi­kään.