Kaste Kristuksen kuolemaan - Room. 6:1‑14

Edellisen luvun lopussa Paavali toteaa, ettei synti voi koskaan olla armoa suurempi. Kukaan ei voi esittää Jumalalle syntiä, jonka vuoksi Jeesus ei olisi kuollut. Ristillä Kristus kantoi koko maailman synnit, joten jokaisen synneille on sovitus. Armo käy aina yli synnin vallan.

Mutta Paavali ymmärsi, että tätä ajatusta on helppo tulkita vää­rin ja käyttää sitä lihan himojen tyydyttämisen puolustukseksi. Kautta kirkon historian on oikeaa armon oppia uhattu sekä oikealta että vasemmalta: toisella puolella ovat olleet lakihenkiset tekojen hurskauden opettajat ja toisel­la puolella kaikesta laista ja synnistä vapautusta julistaneet hurmahenget. Näin oli esimerkiksi Lutherin aikana; hän kävi taistelua kahdel­la rintamalla, sekä roomalais‑katolista kirkkoa että hurmahenki­siä kasteen­uusijoita vastaan.

Mitä Paavali vastaa syytökseen, että armo on yllyke synnin teolle? Ei, vaan meidän on ymmärret­tävä, mihin meidät on kas­tettu.
　Paavali pitää tässä, kuten mo­nessa muussakin kohdassa itsestään selvänä sitä, että jokainen kristit­ty on kastettu. Niinpä hän ei ryhdy puhumaan kristityistä, parannuksen tehneistä tms. vaan kastetuista. Me näemme kasteen usein sisällöllisesti tyhjänä juhlahetkenä tai ulkoisena tunnustautumistekona, mutta Paavali kertoo, että kaste on enemmän: se on Juma­lan vaikuttava teko.

Meidät kastetaan Kristuksen kuolemaan (jae 3). Mitä tämä merkit­see; mihin meidät on kastettu? Siihen, mitä Kristus teki Golga­tan ristillä ‑ siis voittoon synnistä. Kaste merkitsee liitty­mis­tä synnit voittaneeseen Kristukseen!

Edellä Paavali on osoittanut meidän täydellisen kykenemättömyy­temme voittaa synti (luku 3), joten kasteessa tapahtuva voitto ei ole meidän tekomme, vaan siinä Jumala yksin toimii. Näin ol­len kaste voidaan suorittaa jo lapsena, koska ihminen on siinä vain vastaanottaja, ei teon suorittaja.

Kenen joukoissa seisot?

Mutta ei voi siirtyä johonkin siirtymättä samalla pois jostak­in. Liittyminen Kristukseen merkitsee samalla siirtymistä pois synnin vallasta.

Jeesus kertoo meille varoittavan vertauksen puhdistetusta huo­neesta, johon ei muuta uutta asukasta. Entinen asukas ‑ paha henki ‑ muuttaa takaisin ja tuo mukanaan seitsemän itseään pa­hem­paa henkeä ja näin tilanteesta tulee huonompi kuin ennen puh­dis­tusta (Matt 12:43‑45). Näin käy myös kastetulle, jos hän ei ota kastetta todesta ja ala elää uuden "asukkaan" eli Kristuksen seuras­sa. Saatana hyökkää myös kastettuja vastaan ja heidän ai­noa puo­lustuskeinonsa on turvau­tua Kristukseen.

Paavali on jo aiemmin Roomalaiskirjeessä varoittanut aliarvioi­masta syntiä (Room 1:22­‑32). Yksikään synti ei ole jäljetön tai vaara­ton. Jokainen synti on ase Saatanalle taistelussa meitä ja Kris­tusta vastaan. Meidän on valittava, ketä halu­amme palvella: Saatanaa vai Jumalaa. Molempien palveleminen on mahdotonta.

Ankara taistelu

Voitto synnistä ei merkitse synnittömyyttä (tätä Paavali käsit­telee tarkemmin seuraavassa luvussa, Room 7:14‑25) vaan sitä, että synnin kadottava valta on voitettu. Synti ei enää ole hir­muhal­litsija, jolla on omistusoikeus meihin, vaan kuulumme Kris­tuk­selle. Kuitenkin taistelu synnin ja Kristuksen välillä jatkuu niin kauan kuin elämme. Saatana yrittää voittaa meidät takaisin itselleen. Meidän vanha ihmisemme ‑ syntiinlankeemuksen läpitur­melemana ‑ haluaa seurata van­haa isäntää eikä uutta.

Tämä taistelu on niin ankara, ettemme voi luottaa siinä tuntei­siimme, sillä niitäkin Sielunvihollinen käyttää hyväkseen tais­te­lussa. Jos pelastusvarmuutemme olisi tunteittemme varassa, sitä ei olisi. Jos se olisi tekojemme varassa, sitä ei olisi. 　Juuri tästä syystä oppi siitä, että lapsia ei saa kastaa, vaan kasteelle mennään vasta aikuisena, on niin vaarallinen: kaste nähdään usein lopullisena antautumisena Herralle, viimeisenä tunnusteko­na. Mutta mitä tehdään sitten, kun synti alkaa uudelleen kauhis­taa meitä ja pelastusvarmuutemme on kadonnut? Mikä voisi olla kastetta suu­rempi teko, jolla saavutamme rauhan?

Tässä taistelussa emme voi luottaa kuin yhteen asiaan: Raamatus­sa ilmoitettuun lupaukseen siitä, että olemme Kristuksen teon tähden vanhurskautettuja (vertaa jakeet 3 ja 6). Kristus on jo saavutta­nut lopullisen voiton, vaikka me koemme päivittäin tap­pioita omassa taistelussamme.

Mistä sitten tiedän, olenko siirtynyt kuolemasta elämään, olenko Kristuksen vai Saatanan joukoissa? Tässä kaste on varmuuden tuoja: minut on kastettu ja siinä Jumala on lahjoittanut minulle elämän ja autuuden. Joka ei usko Jeesuksen teon riittävyyteen, vaan haluaa lisätä siihen omia tekojaan, tekee Jumalasta valehtelijan (1 Joh 5:9‑12).

Mutta Saatana haluaa käyttää meissä käytävää taistelua osoituk­se­na siitä, etten ole kuin valhekristitty ja lan­gennut pois Kristuksesta, mutta en vain itse tiedä sitä! Mutta Paa­vali antaa meille yksinkertaisen "testin": "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu" (Room 10:13, huomaa, että lause on lainaus Joel 2:32:sta).

Silloin, kun syntisi kauhistuttavat sinua, sano Saatanalle: täs­sä on todistus siitä, etten yksin pysty sinua voittamaan, siksi turvaudun yksin Kristukseen. Se, joka jättää pelastuksensa yksin Kristuksen varaan, on oikea kristitty.

Miksi Jumala valitsi kasteen pelastuksen välittäjäksi? Sitä emme voi tietää. Lut­her sanoikin, että Jumala olisi voinut valita vaikka oljet, silloinkin meidän olisi tyydyttävä Jumalan valin­taan. Vastaava kuva on Vanhassa testamentissa Moosek­sen tekemä pronssikäärme (4 Moos 21:5‑9): joka ei halunnut katsoa käärmeeseen, kuoli; joka katsoi, jäi henkiin. Järki ei voinut asiaa selittää, niin vain tapahtui, koska Jumala oli niin määrännyt.

Armo, ainut toivo

Jae 14 saattaa tuntua oudolta tai ristiriitaiselta. Kuinka armo voi viedä meidät pois synnin alta, jos taistelu kuitenkin jat­kuu? Kysymys on siitä, että armo on ainut tie pois synnin orjuu­desta, omin voimin emme sitä pysty voitta­maan. Vain lain teoista vapautettu ihminen voi oikealla tavalla pal­vella lähimmäistään ja tehdä oikeita hyviä tekoja.

Varmaankin yksi syy siihen, miksi Jumala valitsi juuri Paavalin pakanain apostoliksi, oli se, että Paavali oli todella yrittänyt tekojen kautta vanhurskauttaa itsensä. Kun hän oli riittävän anka­rasti yrittänyt ja epäonnistunut, hän tiesi, mitä on laki­hurskaus ja mihin se johtaa. Niinpä hän myös ymmärsi, mitä on an­sait­sematon armo (vertaa Fil 3:7‑11, voitosta tuli tappio).

Pyhitys - tulemista paremmaksi vai pahemmaksi - Room. 6:15‑23

Eräs kristitty sanoi: "On se outoa, että vielä viisi vuotta us­koontulon jälkeen huomaa itsessään joskus syntiä." Joko hänellä oli huono havaintokyky tai sitten hän ei ollut päässyt eroon valehtelemisen synnistäkään.

Herkästi ajattelemme, että uskovan elämä ‑ siis pyhitys ‑ on tulemista yhä paremmaksi, yhä synnittömämmäksi, yhä parem­paa kuuliai­suutta ja yhä suurempaa ‑ täydellistä ‑ antautumista hä­nelle. Kuiten­kin tämä on vain osatotuus. Tietenkin Jumala tekee työtään meissä, mutta seura­us ei ole synnin täydellinen katoami­nen, vaan yhä ankarampi taistelu.

Luther kirjoitti Vähässä katekismuksessa pyhityksestä:

"Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut uskossa; niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, py­hittää ja Jeesuk­sessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa; jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille us­kovaisille joka päivä kaikki synnit runsaasti runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikki­sen elämän. Tämä on var­masti totta."

Näin huomaamme, että koko kristillinen elämämme ‑ alku, matka ja loppu ‑ on Jumalan ‑ Py­hän Hengen ‑ varassa."

Martti Luther sanoikin pyhityksestä, että se on yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista (vertaa Room 5:20‑21). Synti ei suin­kaan katoa, vaan koemme sen yhä syvemmin. Mitä lähemmäs Jumalaa Pyhä Henki saa meitä johdattaa, sitä kauheam­pana syntimme näky­vät; kuilu noiden kahden välillä vain kasvaa: hämärässä ei eroja huomaa, vasta valo paljastaa ne.

Parhaimpiinkin tekoihimme sisältyy itsekkyyttä ja pahuutta. Syn­ti riippuu meis­sä kiinni, se ei hellitä otettaan. Havainnollinen esimerkki on Bo Giertzin kirjassa "Usko yksin". Siinä on kerrot­tu roomalais‑katolisesta papista, joka oli tappanut sodassa vi­hollisiaan. Jää­tyään kiinni ja tietäessään kuolemantuomion ole­van edessä hän tiesi, ettei hän voi saada paavilta syntienpääs­töä, joten hän ryhtyy rukoilemaan ankarasti. Mutta hän huomasi lukiessaan seitse­mää katumuspsalmia, että hän iloitsee lyhyimmän psalmin lyhyy­destä. Jos hänen katumuksensa olisi ollut aitoa, hän olisi iloinnut siitä, että sai olla mahdollisimman pitkään Jumalan kans­sa, eikä päin­vastoin.

Jos me tarkastelemme omaa elämäämme, huomaamme farisealaisuuden riippuvan meissä kiinni samalla tavalla kuin se riippui Jeesuk­sen ajan ulkokultaisissa (vertaa Luuk 18:9‑14). Syntinen oli vanhurs­kas, koska hän ei luullut liikoja itsestään; hän vain huusi Jumalan apua ja armahdusta.

Kuvaavaa meidän ajattelullemme on se, että me pidämme Pyhän Hen­gen pilkkaa jonakin tekona, jonka ihminen tekee Jumalalle (ver­taa Mark 3:28‑30) - ehkä Jumalan vastustamista tai epäjumalanpal­velus­ta. Pyhän Hengen pilkan seuraus on kuitenkin niin syvä paa­tumus, että ihminen ei enää halua edes ajatella Jumalaa; hän ei tunne mitään tarvetta kääntyä Jumalan puoleen. Hänenkin synneis­tään on sovitus tehty, mutta hänellä ei ole halua saada sitä. Niin kauan kuin on sisäistä taistelua, on toivoa.

Vaikka pyhitys tuntuu pellolta, jota raivatessa tulee esiin yhä suurempia ja suurempia kiviä, niin että lopulta jäljelle jää pelkkä kivinen kallio, jossa ei mikään kasva (=perisynti), joh­taa tämä "viljely" viimein iankaikkiseen autuuteen taivaassa. Ei siksi, että olisimme niin hyvin taistelleet, vaan siksi, että Kristus saavutti voiton meidän puolestamme. Näin Raamattu va­kuut­taa ja tässä uskossa saamme luottavaisesti vaeltaa päivän kerral­laan.