Roomalaiskirje (1992) luettavissa netissä

Päällekirjoitus - Room. 1:1‑7

Paavali liittää tapansa mukaan kirjeensä päälle­kirjoitukseen (presriptiin) laajoja lisäyksiä. Paavali on käyttänyt jakeissa 3‑4 kirjettä vanhempaa Kristus‑hymniä.

Jakeet ovat hyvin "tii­vistä tekstiä". Tärkeimpinä asioina voimme poimia:
1. Paavali toimi apostolina Jumalan kutsusta ja hänen valtuutta­manaan (jae 1).
2. Evankeliumi (jae 2) ja Kristus (jae 3) on ennustettu jo Van­has­sa testamentis­sa. Paavalille Vanhan testamentin ja Kris­tuksen sekä hänen kirkkonsa yhteys on itses­tään selvä asia.
3. Kristus on koko uskon perusta (jae 5)
4. Kristus kutsuu ihmiset seura­kuntaan ja armon osallisuuteen. Ku­kaan ei voi kutsua itse itseään (jae 6).

Jaetta 4 ei tule tul­kita siten, että Jeesuk­sesta olisi tullut Jumalan Poika vasta ylösnousemuk­sessa, vaan ottamalla rin­nalle Fil 2:5‑1­1:n, huo­maamme, että Paavali haluaa korostaa sitä, että ylösnousemus "paljasti" sen, että Jeesus on Jumalan Poika. Ih­misenä ollessaan Jeesus oli kuin kuka tahansa aikansa juutalai­nen, mutta ylösnousemus oli lopullinen merkki siitä, että hän oli myös Jumala. Vertaa myös Joh 1:1‑18.

Kiitosta ja rukousta - Room. 1:8‑15

Päällekirjoituksen jälkeen Paavali usein sijoitti kiitoksen Ju­ma­lalle (esimerkiksi 1 Kor 1:4‑9 ja 1 Tess 1:2‑10). Tässäkin koh­dassa meillä olisi oppimista Paavalilta; kuinka monta kertaa unoh­dam­mekaan olla kiitollisia Jumalalle. Kaikille on var­maan tuttu ajatus: "Terveydestä osaa olla kiitol­linen vasta, kun sen on menet­tänyt." Moni asia on meille niin itsestäänselvä, ettemme enää huo­maa siinä Juma­lan hyvyyttä. Meidän tulisi etsiä kiitosaiheita omasta elämästämme. Kiitolli­suus vaikuttaa koko olemukseemme ja suhteeseemme lähimmäisiim­me. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!

Jakeessa 12 Paavali puhuu siitä, että hän odottaa oppivansa jo­takin roomalaisilta. Liian usein seurakunnan elämä on pappiskeskeistä. Maallikollakin on paljon annettavaa - myös papeille.

Kirjeen pääaihe - Room. 1:16‑17

Tätä pientä jaksoa voidaan sanoa luteri­laisen opin ytimeksi: ihmi­nen pelastuu yksin armosta, yksin Kristuksen sovitustyön tähden. Tämä kohta oli uskonpuh­distaja Martti Lutherille hyvin tärkeä.

Itse ajatus uskonvanhurskaudesta on helppo, mutta sen todeksi elä­minen on hyvin vaikeaa. Ihmisen luonnolliseen uskonnolli­suu­teen kuuluu ajatus omien töiden merkityksestä pelastuksessa. Ihminen haluaisi välttämättä ‑ vaikka kuinka pienenkin ‑ osan pelastustyöstä itsensä teh­täväksi. Ajatuksen yksin Kristuksen sovitustyön va­rassa olevasta pelastuksesta voi oppia minuutissa, mutta sen ymmärtäminen ja soveltaminen omaan juma­lasuhteeseen on koko e­linajan kestävä kamp­pailu omia uskon­nollisia ajatuksia vastaan.

Tämä pelastus koskee kaikkia, kukaan ei jää osat­tomaksi siitä muu­toin kuin omasta tahdostaan (jae 16).

Paavali puhuu jakeessa 16 siitä, ettei meidän pidä hävetä evan­keliumia. Houkutus häpeämiseen johtuu siitä, ettei Kristuksen valta tässä maailmassa ole näkyvää. erilaiset menestysteologiat yrittävät tehdä tuosta vallasta näkyvää, mutta siitä huolimatta se pysyy loppuun asti salaisuutena tälle ajalle ja tälle maail­malle.

Yleinen ilmoitus - Room. 1:18‑20

Uskontotieteilijät ovat sa­noneet, ettei maailmassa ole yhtään kansaa, jolla ei olisi uskon­nollisia käsityksiä.

Näemme Jumalan suuruuden ja hänen kättensä jäljet kaikessa, mikä meitä ympäröi. Paavali toteaa, ettei kukaan voi paeta tätä ns. y­leis­tä ilmoitusta. Kukaan ei voi sanoa, ettei Jumala olisi pu­hunut hänelle tai häntä lähestynyt. Tänä päivänäkin moni tiedemies kertoo, että hänen tutkimus­työnsä on johtanut hänet kysymään, kuka on kaiken tämän takana, kuka on suunnitellut kaiken tämän, mitä hän tutkii.

Epäjumalanpalvelus ja sen palkka - Room. 1:21‑32

Tämä ns. yleinen ilmoitus ‑ luonto, kansojen vai­heet, ihmis­kohtalot ‑ ei kuitenkaan usei­den ihmisten koh­dalla johda Jumalan kohtaamiseen. Paavali toteaakin, että kysy­myk­sessä on noidankehä: kuka ei ym­märrä yleistä ilmoitusta, hän ajautuu yhä kauemmas Jumalasta. Esimerkiksi jos joku ajattelee, ettei luonnon takana ole Jumalaa, vaan kaikki on sat­tuman tulosta, hän myös tulkitsee kaikkea uutta tietoa tästä näkökulmasta. Näin hänen (väärä) ennak­kokäsi­tyksen­sä vain vah­vistuu ja hänen on yhä vaikeampi löytää Jumalan sormen­jälkiä luon­nosta.

Sokeus yleiselle ilmoitukselle vaikuttaa kaikkeen ihmisen käyt­täy­tymi­seen, ei vain käsitykseen Juma­lasta. Jos kaikki olisi vain sattuman tulosta, ei millään olisi mitään merki­tystä ‑ kai­kkihan olisi sattumaa ‑ ei olisi oikeaa ja väärää; ihminen voisi elää, miten haluaa. Ja näinhän moni tänään tekee­kin. Tällai­sesta käyttäytymisestä Paavali antaa monta esimerk­kiä.

Se, että Paavali on valinnut yhdeksi esimerkiksi nimenomaan ho­moseksuaalisuu­den, johtunee siitä, että siinä tulee esiin se, kuinka Jumalan tahdosta poikkeami­nen johtaa luonnonvastaisuu­teen. Jumala Luojana haluaa ylläpitää elämää tässä maailmassa, mutta homoseksuaalisuus ei johda siihen.

Jakeen 21 ajatus "turhanpäiväiseksi tule­misesta" liittyy siihen ajatukseen, että se jumala, jota ihminen palvelee, muuttaa palvelijaa palveltavan kaltaiseksi. Turhanpäiväi­sen jumalan palveleminen tekee ihmisestä turhanpäiväisen, elävän Jumalan pal­veleminen tekee ihmisestä elävän.

Jakeissa 29-31 on yksi Uuden testamentin monista syntiluette­loista. Yksikään niistä ei pyri olemaan täydellinen luettelo, vaan vain esimerkkilista: tällaista saadaan aikaan siellä, missä Jumalasta luovutaan Luojana (jakeet 21 ja 25).

Meillä lute­rilaisilla on vaarana aliarvioida synnin merki­tys­tä: kun olemme yksin armosta pelastettuja, ajattelemme, ettei synti ole niin vakava asia, koska eihän hyvä elämä meitä pelas­ta, vaan Kristus. Paavali ei kuitenkaan hyväksy tällaista ajatte­lua, vaan hän korostaa (ja­keet 26‑32), ettei syntiä koskaan voi tehdä ilman, että sillä olisi vaiku­tuksensa meidän jumala­suhteeseemme.

Jumala on pyhä ja hän vihaa syntiä. Usein tällai­nen ajatus lei­mataan vanhates­tamentilliseksi ja van­hanaikaisek­si, mutta ilman tätä ajatusta meidän on mah­doton ymmärtää Uutta testamenttia (vertaa Room 8:28). Juuri siksi, että Jumala vihaa syntiä, Jee­sus kuoli ristillä sovittaakseen meidän syntimme. Ei Jumala kat­so syntiä läpi sormien. Jos hän tekisi näin, ei hän olisi maksanut synnin sovittami­sesta kalleinta mahdollista hintaa ‑ ainoan Poikansa Jeesuksen ristinkuolemaa.

Miksi Paavali aloittaa Roomalaiskir­jeen tekemällä meidät kaikki syntisiksi ja velallisiksi Jumalan edessä? Vastaus on hyvin yk­sinker­tainen: vain syntinen tarvitsee Kristusta Vapah­tajak­seen (vertaa Matt 9:12‑13).

Toivoton ja epäoikeudenmukainen tilanne?

Paavalin hah­mottama tilanne tuntuu toivottomal­ta: ihminen ei voi löytää Jumalaa. Paavali tuleekin asian ytimeen: vain Jumala voi löytää kadonneen ihmisen, ih­minen ei voi koskaan löytää kadon­nutta jumalasuhdet­taan.

Mutta eikö ole epäoikeuden­mukaista, että Jumala tuomitsee ihmi­siä kadotuk­seen, jos tilanne on näin synkkä ja vaikea? Eikö Paa­vali ole risti­riitainen: toi­saalta Jumalasta voidaan saada tie­toa, mutta toi­saalta vain hän voi herät­tää meissä uskon? Nämä kysymyk­set ovat hyvin vai­keita, emmekä voi antaa niihin kaikkia tyydyt­täviä vastauksia. Muu­tamia periaatteita Raamatusta kuitenkin löytyy.

Matt 25:14‑30:ssa on kerrottu vertaus leivisköistä. Yksi palve­lija sai viisi leivis­kää, toinen kaksi ja kolmas yhden. Tilin­teon hetkellä kunkin saama leiviskämäärä otettiin huomioon. Ei yhden leiviskän tuonutta tuomittu siksi, että hän ei tuonut kym­mentä tai neljää leiviskää, vaan siksi, ettei hän ollut asioi­nut leiviskällään. Tämä on meille puhetta Jumalan oikeudenmukai­suudesta: hän ottaa huo­mioon kullakin ihmisellä olleet mahdolli­suudet saada tietoa Jumalasta. Jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan, jolle on vähemmän annettu, siltä myös vä­hemmän vaaditaan.

5 Moos 29:28 ilmoittaa meille toisen peri­aat­teen: Jumala ei ole paljastanut meille kaikkea. Kaikkiin kysy­myksiim­me emme saa vas­tauksia, mutta yhteen kysy­myk­seen saamme selkeän vastauksen: miten pelastumme. Emme saa hylätä omaa pelas­tustamme sen takia, ettemme tarkasti tiedä, kuinka Jumala kohtelee hindua, joka ei ole kuullut yhtä paljon Jumalasta kuin me. Yksi tai useampikaan vas­tausta vai­lle jäänyt kysymys ei saa peittää meiltä kaikkein tärkeintä: pe­lastusta Kristuksessa.