Vahvat ja heikot

Tämänkertaisen luvun avainsanoja ovat "vahvat" ja "heikot" kri­s­tityt. "Vahvo­jen" ja "heikkojen" ero tuli näkyviin erityisesti kahdessa asiassa: ensiksikin lihan (ja viinin, jae 21) nauttimi­sessa sekä tiettyjen juhlapäivien noudattamises­sa. "Vahvat" söivät lihaa, eivätkä he viettäneet niitä juhlapäiviä, joita "heikot" halusivat noudattaa.

Miksi tällainen ero oli syntynyt? Koskiko se vain Rooman seura­kuntaa, vai oliko vastaavanlaisia ryhmiä myös muissa tuon ajan seurakunnissa? 1 Kor 8-10:ssä Paavali käsittelee hyvin saman­tapaisia ongelmia, joten kysymys oli laajemmas­takin ongelmasta. Sen sijaan ongelman synty ja kehitys jäävät meille hieman epä­sel­viksi.

Lihansyömisestä pidättäytymiseen voi olla useampiakin syitä:

1. Lihaa ei haluttu syödä, koska sitä ei ollut teurastettu juu­talaisen tavan mukaisesti (eläimistä laskettiin veri mahdol­lisimman tarkoin pois, 3 Moos 17:10-17).
2. Pakanoiden parissa oli niitä, jotka aatteellisista syistä kieltäytyivät kaikesta lihan syömisestä (he olivat siis kas­vis­syöjiä eli vegetaristeja).
3. Liha, jota lihakaupassa myytiin, oli usein kotoisin epäjuma­lien temppeleistä, joissa vain osa eläimestä uhrattiin ja loput myytiin. Jotkut kristityt (vertaa 1 Kor 8) katsoivat, että tällainen lihan syöminen oli samalla epäjumalanpalve­lukseen osallistumista.

Juhlakalenterin noudattamisen kohdalla kysymys lienee ollut lä­hinnä juutalai­suuden juhlista - pakanallisiin juhliin osallis­tuminen olisi varmaan saanut Paa­valilta ankaramman tuomion. Osa tutkijoista arvelee, että kysymys oli siitä, pidetäänkö pyhäpäi­vänä sapattia vai viikon ensimmäistä päivää, ylösnousemuksen päivää (=sunnuntai).

Pelastuksen perusta?

Paavali itse lukeutuu selvästikin "vahvoihin", mutta siitä huo­limatta hän ymmär­tää "heikkoja".

"Heikot" eivät ilmeisestikään pitäneet omaa kantaansa pelastuk­sen ehtona, vaan kysymys oli vain erilaisista mielipiteistä, erilai­sista näkemyksistä siitä, kuinka kristittynä tuli vaeltaa. Paavali ei olisi hyväksynyt mitään lisäehtoja pelastuk­sen perus­taan, kuten Galatalaiskirje meille selkeästi osoittaa (Gal 5:1-6). Sen sijaan kristittynä vaeltamisesta voitiin myös Paavalin mukaan olla eri mieltä.

Jos oman käyttäytymisen kaltainen käyttäytyminen asetetaan eh­dot­tomaksi edel­lytykseksi kristittynä olemiselle, ollaan tultu harhaopin puolelle. Kautta kirkon historian ja tänäkin päivänä näemme, että monelle harhaopille on tyypillistä johtajan ehdoton seuraaminen ja kuuliaisuus hänelle kaikessa.

On tärkeää huomata, että meidän aikanamme "vahvojen" ja "heikko­jen" asema on kääntynyt päälaelleen. Paavali piti "vahvoina" niitä, jotka tekivät vastoin ylei­sesti hyväksyttyjä käsityksiä, koska he tiesivät ja uskoivat Jumalan Sanan opettavan toisin. "Heikot" olivat niitä, jotka menivät virran mukana, rikkoivat mieluummin Vanhan testamentin opetuksia kuin oman aikansa ylei­siä käsityksiä. Meidän aikanamme "heikkouskoisina" pidetään taas niitä, jotka ottavat Raamatun sanan todesta.

Ehdonvallan asiat - Room. 14:1-12

Näissä jakeissa käsiteltävät ongelmat - ruoka ja juhlapäivät - eivät liene meille (seitsemännen päivän adventisteja lukuunotta­matta) kovin vaikeita. Mutta ne tuovat eteemme laajemman ongel­makentän, jota kutsutaan ehdonvallan kysymyk­siksi eli adiafora-kysymyksiksi.

On tiettyjä asioita, joista Raamattu sanoo selvästi, mitä kris­ti­tyn tulee tehdä, esimerkiksi kymmenen käskyä. Näiden lisäksi elämässä on paljon sellaisia asioi­ta, joista Raamattu ei anna yksityiskohtaisia ohjeita, esimerkiksi juuri syömiseen ja juomi­seen liittyvät kysymykset. Näissä kysymyksissä kristityllä on "valinnan­vapaus", kuitenkin niin, ettei hän voi rikkoa omaatun­toaan vastaan (jae 20) tai aiheuttaa toisille kristityille vai­keuk­sia (jae 15).

Eri kulttuureissa eri asiat ovat tässä kohden ongelmallisia. Meille suomalaiselle kristityille lottoaminen tai lähetysarpa­jais­ten järjestäminen ei ole ongelmallista, sen sijaan Englan­nissa ja Australiassa nuo koettaisiin vedonlyönniksi tai uh­kape­liksi, joita kristityt paheksuvat ja joista he haluavat pysyä erossa. Tämä johtuu siitä, että noissa maissa vedonlyöminen on monelle todellinen ongelma, joka voi viedä hänet syviin vaikeuk­siin, omaisuuden menetykseen ja itsemurhaan asti. On siis syytä, Paavalin ohjeen mukaisesti (jae 20), välttää sellaista, joka voi aiheuttaa vaikeuksia toiselle kristitylle.

Rakkaus mittanuorana

Rooman seurakunnassa "vahvat" olivat enemmistönä ja oli jopa ajattelua, ettei "heikkoja" pitäisi ottaa kristillisen rakkauden piiriin. Jakeessa 1 Paavali sanoo "hy­väksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko", josta on päätelty, että Paavali olisi laskenut itsensä "vahvoihin".

Kysymys on mielipide-eroista, joista ei Paavalin mukaan tule ryhtyä edes riitele­mään ja siten hajottamaan seurakuntaa erilai­siin kilpaileviin ryhmiin. Tämän kehotuksen Paavali antaa molem­mille osapuolille.

Vaikka "vahvat" olivat enemmistönä, heidän ei tule syrjiä "heik­koja", eikä yrit­tää "käännyttää" heitä puolelleen. Heilläkin on oikeus olla seurakunnassa oman uskonvakaumuksensa mukaisesti. Onkin syytä muistaa, että kirkon historiassa on ollut jaksoja, jolloin vain pieni vähemmistö on edustanut oikeaa oppia. Jos heidät olisi enemmistöpäätöksellä ajettu ulos kirkosta, olisi koko kirkko mennyt pysy­västi harhaan. Kristillisen uskon kysy­myksiä ei voidakaan ratkaista ään­estys­päätöksillä, vaan Jumalan Sanalla.

Oikea mittakaava

Paavalin molemmat osapuolet hyväksyvä kanta aiheutti varmasti myös ongelmia: kumman mukaan oli elettävä, "minimin" vai "maksi­min"; oliko elettävä mahdol­lisimman vapaasti vai mahdollisimman varovasti silloin, kun molempien ryhmien edustajia oli paikalla?

Paavali ei anna kuin yhden ohjeen: on elettävä Herralle; on ase­tettava Jumalan valtakunnan etu oman edun edelle. Tämä oli var­masti vaikeaa; omasta luopumi­nen on aina vaikeaa. Mutta näiden periaatteiden mukaisesti meidänkin on pyrit­tävä ratkomaan tämän päivän seurakuntaelämässä eteen tulevat ongelmat.

Jakson lopulla Paavali asettaa "heikkojen" ja "vahvojen" väliset ongelmat oike­aan mittakaavaan: kristityn koko elämä on elämistä Herralle, ei itselle. On siis pystyttävä näkemään toisessa kris­tityssä Jumalan luoma ja lunastama ihminen, ei vain hänen eri­lai­sia mielipiteitään.

Loppujen lopuksi emme ole tilivelvollisia toisille kristityille, vaan Jumalalle (jae 10). Emme myöskään ole tilivelvollisia toi­sista kris­tityistä, vaan itsestämme (jae 12).

Juutalaisten Talmudissa sanotaan, että ihminen elää kuollakseen ja kuolee nous­takseen kuolleista. Ilman ajatusta kuolemasta ja iankaikkisesta elämästä on elämämme "vajaata elämää". Kun tämä näköala aukeaa kristitylle, hän haluaa käyttäytyä ja käyttää elämäänsä niin, että se on viemässä ihmisiä kohti taivasta, eikä estämästä heitä pääsemästä sinne (jae 7).

Ei tuomitsemista, vaan huolenpitoa - Room. 14:13-23

Kristittyjen tehtävä ei ole tuomita toisiaan, vaan heidän on syytä jättää myös keskinäisissä asioissa tuomio Jumalalle (ver­taa Room 12:19-21). Toisen kristityn tuomitseminen voi merkitä loukkauskiveä (jae 13), joka koituu hänelle lankee­mukseksi.

Jae 14 oli "vahvojen" tunnuslause. Käytettyään sitä Paavali heti perään myös rajoittaa sitä: vapautta voidaan käyttää myös vää­rin, mutta niin ei saisi olla.

Oleellinen kysymys onkin, kuinka kristityn vapaus ymmärretään: "koska olen vapaa, saan tehdä, mitä haluan" vai "koska olen va­paa, voin luopua mistä tahan­sa". Paavali yhtyy jälkimmäiseen kantaan ja sen mukaan eläminen on merkki todellisesta "vahvuu­des­ta".

Jakeen 14 yhteydessä on syytä muistaa Jeesuksen sanat, ettei mikään ulkoapäin tuleva saastuta ihmistä (Mark 7:15) sekä Juma­lan sanat Pietarille Joppessa: "Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpyhäksi" (Apt 10:15). Kysy­mys ei siis ole "pahasta", vaan "saastaisesta" (vertaa jae 20).

Mutta jakeen 14 yhteydessä on syytä muistaa myös Room 8:34-39, jossa Paavali toteaa, ettei mikään tähän maailmaan kuuluva voi tehdä tyhjäksi Kristuksen sovitustyötä. Tästä on syvimmillään kysymys tässäkin kohdassa: mikään ei voi voittaa Kristu­sta, sik­si mikään ei voi väistämättä saastuttaa kristittyä niin, että hän menet­täisi taivasosuutensa.

Juutalaisuus oli ja on "ruokauskonto" (jae 15), samoin on islam­kin. Kristus vapa­utti omansa eri ruokien erottelusta, mutta se ei merkitse, ettei syömiselläm­me tai juomisellamme olisi mitään väliä tai merkitystä. J.A.Bengel on tähän ja­keeseen liittyen sanonut: "Sinä arvostat ruokaa enemmän kuin Kristus henkeän­sä."

Jumalan kasvojen edessä

Rakkauden laki vaatii meitä asettamaan asiat uuteen arvojärjes­tykseen: ensin Jumalan tahto ja sen toteutuminen ja vasta sen jälkeen Jumalan tahdon alle alistettu oma tahtoni.

Jakeissa 16-18 mainittu "hyvä", joka joutuu herjattavaksi, voi­daan tulkita kah­della tavalla, joko kristityn vapaudeksi tai pelastuk­seksi. Ensimmäisessä ta­pauk­sessa herjaajat olisivat "he­ikkoja" kristittyjä, toisessa ei-kristittyjä, jotka pilkkaavat keskenään riiteleviä kristittyjä.

Olipa asia kummin tahansa, on syytä huomata, että jälleen kerran Paavali (ja­keessa 17) yhdistää käytännön asioihin suuria uskon­totuuksia. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että Paavali määritteli­si uskon sisältöä käytännön ongelmien avulla, vaan juuri päin­vastoin: uskon sisältö vaikuttaa kristityn käytännön elämään.

Rakentumisen (jae 19) vastakohta on hajottaminen, purkaminen. Jokaisen kris­tityn on kunnioitettava toisen vakaumusta eikä yri­tettävä muuttaa sitä pakot­tamalla tai painostamalla (tietysti tilanne on toinen, jos on kysymys opillisesta harhaanmenemises­tä, mutta tämän luvun yhteydessä puhumme ehdonvallanasiois­ta). Eri­tyisesti tämä varoitus koski "vahvoja", joilla oli suuri vaa­ra ryhtyä "opettamaan" tai "valistamaan" "heikkoja" (jae 20). Jos joku "heikko" olisi ryh­tynyt seuraamaan "vahvojen" mallia ymmärtä­mättä sen perusteluja ja perusteita, hän olisi saattanut rikkoa omaa­tuntoaan vastaan.

Kristityn tulisi tietää tekevänsä kaiken Jumalan kasvojen edessä (jae 22). Kaik­ki kaikessa olkoon siis uskon ja taivaaseen pääsyn edistäminen.
On tiedettävä, mikä on kristityille luovuttamatonta ja missä asioissa voidaan olla eri mieltä.

Oliko Paavali kaikkia sääntöjä vastaan?

Roomalaiskirjeen neljättätoista lukua on usein käytetty väärin. Siihen vedoten on väitetty, ettei Paavali yleensäkään sietänyt tarkkoja ohjeita kristillisessä elämässä. Tämän käsityksen mu­kaan jokainen kristitty on vapaa tekemään, mitä haluaa.

Kuitenkin erityisesti korinttilaisille Paavali antaa monia ehdot­tomia elämänohjeita ja pitää niitä kaikkia kristittyjä si­tovina. Hän puhuu kahdessa kohdassa jopa "Herran käskystä" (1 Kor 7:10, 14:37).

Emme tiedä, millä perusteella Paavali jakoi ohjeensa toisaalta kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina sitoviin ja toisaalta nii­hin, joissa vallitsee vapaus. Meidän on vain seurattava Herran apos­tolia ja luotettava, että hänen arvioissaan on vaikut­tanut Pyhä Henki.

Paavali ei siis ollut kaikkia sääntöjä vastaan, eikä meilläkään ole oikeutta toimia hänen tai kenenkään muun Uuden tai Vanhan testamentin kirjoittajan Jumalan nimissä esittämiä käskyjä vas­taan.

Niissä kysymyksissä, jotka jäävät Raamatun perusteella epäsel­viksi, pätee Paa­valin tänään käsitellyssä luvussa antama opetus. Martti Luther on tiivistänyt sen kirjassaan "Kristityn vapaudes­ta" kahdeksi toisilleen vastakkaiseksi lau­seeksi: "Kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamai­nen. Kristitty on kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamai­nen."

Tämän läksyn oppimiseen menee koko elämä, vaikka se ensisilmäyk­seltä näyttää­kin kovin helpolta.