Päätettyään oppia koskevan jakson Paavali siirtyy Roomalaiskir­jeen 12. luvus­sa käsittelemään kristillistä elämää ja siihen liittyviä kysymyksiä.

Järjestys - ensin oppi ja sitten kristillinen vaellus - ei ole sattuma, vaan samaa järjestystä Paavali noudattaa muissakin kir­jeissään, esimerkiksi Galata­laiskir­jeessä taitekohta on Gal 5:13 ja Efesolaiskirjeessä Ef 4:1.

Paavali haluaa kaikkien lukijoidensa ymmärtävän, ettei kristi­tyksi tulla hyviä tekoja tekemällä, vaan Kristuksen sovitustyön kautta. Hyvät teot eivät voi kos­kaan olla pelastustie, eikä nii­llä ole itse asiassa mitään sijaa pelastuksessa (Gal 5:1-6).

Mutta yhtä selvästi Paavali kieltää myös sen, ettei hyvillä te­oilla olisi mitään sijaa kristityn elämässä (Room 6:15-23). Kri­stuksen asu­minen meissä saa aina aikaan myös hyviä tekoja, Hen­gen hedelmää (Gal 5:22). Usko ja elämä ovat erot­tamattomat, mut­ta oleellista on järjestys: kumpi on syy ja kumpi seu­raus.

Usko on hyvien tekojen syy ja teot ovat seurausta uskosta Kris­tukseen. Ei siis päinvastoin! Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (1 Joh 4:19).

Ruumis kiitosuhriksi - Room. 12:1-2

Paavali kehottaa kristittyjä antamaan koko elämänsä kiitosuhrik­si Jumalalle. Jeesuksen kuolema Golgatalla oli kertakaikkinen sovi­tus, joka teki kaikki synti‑ ja vikauhrit tarpeettomiksi. Jäljel­le jäivät vain kiitosuhrit. Kristityn kiitosuhri Jumalalle on kokonaan Jumalan käyttöön annettu elämä.

Ei siis voi olla vain pyhäpäiväkristittyjä. Kristitty on kris­titty elämänsä jokai­sena päivänä. Ei Jumala halua puolikasta uhria, puolikasta elämää, vaan koko elämän.

Tämä voi tuntua ankaralta vaatimukselta, mutta jos me ymmärräm­me, kuin­ka paljon Jumala on meitä rakastanut, miksi haluaisimme jättää edes osan elämäs­tämme Jumalan siunausten ulkopuolelle? Jaakob sanoo, ettei meillä ole, koska emme ano (Jaak 4:2). Jos emme uskalla antaa koko elämäämme Jumalan johdatuk­seen, onko ihme, ettemme näe Jumalan siunauksia elämäs­sämme? Tässäkin koh­den voimme pyytää Pyhää Henkeä tekemään meissä työtään.

Paavali kieltää mukautumasta tämän maailman menoon. Kasteessa alkoi uusi elämä, ei tule enää palata takaisin vanhaan elämän­muotoon.

Kristittynä eläminen merkitsee usein vastavirtaan uimista. Vain elävät kalat pystyvät uimaan vastavirtaan, kuolleita kaloja vir­ta vie mukanaan.

Järjellinen jumalanpalvelus (jae 1) voi viitata sanalliseen ju­malanpalvelukseen, sillä kreikassa "logos" tarkoittaa sekä sanaa että järkeä. Paavali kehottaisi siis kristittyjä todistamaan uskostaan myös sanoin. Toisaalta voi olla, että Paavali yhtyy jo Vanhan testamentin profeetoilta löytyvään uhrimenojen kritiik­kiin (esimerkiksi Aam 5:4-6): uhrit sinänsä eivät auta mitään, vaan oleellista on se, onko halua vaeltaa Jumalan tahdon mukaan.

Huomaa se, että Paavali puhuu muuttumisesta ja uudistumisesta (jae 2). Kristitty on siis kutsuttu kasvamaan, edistymään pyhi­tyksessään. Toki on syytä muistaa myös se, että pyhityksessä edistyminen merkitsee "yhä sy­venevää synnin ja armon tuntemista" (Luther).

Eikö Paavali luota siihen, että Pyhä Henki tekee työtään Rooman kristityissä, kun hän antaa näin paljon yksityiskohtiinkin mene­viä neuvoja ja ohjeita? Kyllä Paavali varmasti luotti siihen, että Jumala teki työtään Rooman kristi­tyissä, mutta hän tiesi hyvin myös sen, että Sielunvihollinen teki työtään heissä (Room 7:14-25): siksi hän halusi antaa tukensa tuohon taisteluun, var­sinkin kun hyvin tiedämme, että meidän lihamme mielellään liit­toutuu Sielunvihollisen kanssa Juma­laa vastaan.

Saman ruumiin jäseniä - Room. 12:3-8

"Sen armon perusteella" (jae 3) paljastaa, ettei Paavali julista omia ajatuksi­aan, vaan Jumalan tahtoa. Paavali lienee ollut tun­tematon suurelle osaa Rooman kris­tittyjä.

Ryhtyessään opettamaan armolahjoista Paavali ottaa esiin kuvan seurakun­nasta, kirkosta, Kristuksen ruumiina (samoin myös 1 Kor 12-14, jossa Paavali käsittelee kysymystä armolahjoista paljon laa­jemmin). Niin kuin ihmisruu­miissa on monta erilaista jäsentä, samoin seurakunnan jäsenet - kristityt - ovat erilaisia. Ruu­mis on kuitenkin yksi, sen jäsenet eivät voi sotia keske­nään. Samoin kristit­tyjenkin tulisi omalla toiminnallaan ajaa yhteistä etua.

Yksityisen kristityn tulee asettaa omat tavoitteensa ja halunsa seurakunnan ja Jumalan valtakunnan kokonaisedun alle. Itsensä esilletuominen ei ole oikein, jos se ei rakenna, vaan hajottaa.

Erityisesti Paavali puhuu tässä niille, joilla oli armolahjoja. He olivat korotta­neet itsensä toisten yläpuolelle ja niin olleet hajot­tamassa eivätkä rakenta­massa seurakuntaa. Armolahjoista oli tullut armorasitteita!

On syytä huomata, ettei Paavali tässä armolahjaluettelossa mai­nitse lainkaan kielilläpuhumista. Sitä ei siis voi missään ta­pauksessa pitää tärkeimpänä ar­mo­lahjana!

Profetoiminen (jae 6) ei tarkoita niinkään tulevaisuutta koske­vien ennustus­ten julistamista kuin Jumalan Hengen innoittamien sanojen julistamista senhetkisten ongelmien ratkaisemiseksi. Profetoimiseen on varmaan liittynyt Vanhan testamen­tin tekstien tuntemista ja soveltamista kuhunkin tilantee­seen. Näin oli jo Van­han testa­mentin profeettojen koh­dalla: tulevaisuuden ennus­taminen oli vain osa heidän tehtäväänsä. Profetoi­misen voisi ehkä korvata sanalla "Jumalan tah­don ilmoittaminen".

Jakeen 6 loppu voidaan tulkita myös siten, että siinä puhuttai­siin seurakun­nan uskosta: profetoiminen on koeteltava; onko se oikeaa vai ei (vertaa 1 Kor 12:10, 1 Tess 5:21).

Mitään armolahjaa ei tule yliarvioida, asettaa sen omistajia kaikkien muiden yläpuolelle, vaan kunkin tulee palvella Jumalan seurakuntaa sillä armolahjal­la, joka hänellä on. Saamme luottaa siihen, että Pyhä Henki tietää meitä paremmin, millä lahjalla minä voin parhaiten palvella (vertaa 1 Kor 12:14-25).

Huomaa "omituiset" armolahjat: palvelutehtävä (jae 7), opetus­tehtävä (jae 7), rohkaiseminen (jae 8), antaminen (jae 8), joh­taminen (jae 9) ja köyhien autta­mi­nen (jae 9). Me emme yleensä pidä noita minään armolahjoina vaan tavalli­sina elämään kuuluvi­na asioina. Mutta ne voivat olla myös armolahjoja: Ju­mala voi niiden(kin) kautta jakaa armoaan. On myös todennäköistä, että näiden asioiden hoitami­nen liittyi Roomassa osin diakonian viran hoitoon (Apt 6:1-7).

Täytä oma paikkasi!

Kristitylläkin on alituisena vaarana joko yliarvioida tai aliar­vioida oma osansa Jumalan suunnitelmissa.

Ylpeilyn synti uhkaa erityisesti niitä, jotka ovat näky­vällä tavalla esillä tai joita Jumala on erityisellä tavalla siunan­nut. He voivat ryhtyä pitämään omaa osaansa tai armolah­jaansa muita parempana. "Vain se, mitä minulla on, on jotakin! Muut armolah­jat eivät ole mitään tähän verrattuna."

Meitä suomalaisia kristittyjä uhkaa kuitenkin enemmän tämän vas­takohta eli oman osan aliarvioiminen, vähättely. On usein väi­tetty, että suomalaisilla olisi huono itsetunto ja sen seu­rauk­sena taipumus vähätellä itseään ja teko­jaan. Joskus tämä johtaa jopa suoranaiseen halveksuntaan. "Eihän tämä mitään ole. Puhujat ja julistajat ovat jotain, eihän maallikko mitään ole."

Kuinka moni hengellinen tilaisuus olisi jäänyt pitämättä, jos ei olisi ollut niitä, jotka tekivät töitä keittiössä. Heidät vain usein unohdetaan, ehkä sekin on osal­taan alentamassa heidän o­maakin arvostustaan. Eräs lähetysjärjestön joh­taja totesi, että lähe­tystyöntekijöitä, julistajia on melko helppo saada, mutta sihtee­reitä ja muita käytännön työn tekijöitä on vaikea löytää. Kui­tenkaan lähetystyö ei pyörisi päivääkään, jos ei olisi niitä, jotka lähettävät kirjeitä, hoitavat talout­ta jne.

"Itsetuntovaivaisilla" kristityillä on erityinen vaara langeta kateuden syntiin. "Jospa olisin niin kuin hän..." Mutta on aina muistettava, että Jumala tietää meitä paremmin, millaisen osan hän meille antaa. Sinun osasi on korvaama­ton. Kukaan muu ei voi täyttää sitä. Jos sinä et sitä tee, ei sitä tee kukaan muukaan! Olet siis - tietyssä mielessä - korvaamaton Jumalan suunnitel­mis­sa!

Usko näkyy rakkauden teoissa - Room. 12:9-21

"...Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamal­la meille Pyhän Hengen." (Room 5:5) Kristityn tehtävä on jakaa edelleen saa­maansa rak­kautta. Paavali antaa jakeissa 9-21 monia käytännöllisiä neuvoja tähän.

Kristityn rakkaus on luonteeltaan pyyteetöntä rakkautta: se ra­kas­taa ilman vastarakkauden vaatimusta; se on uhrautuvaa rak­kautta: se rakastaa, vaikka rakkauden kohde ei olisikaan rakkau­den arvoi­nen. Juuri samanlaista on Jumalan rakkaus syntisiin!

Maallinen rakkaus on usein hyötyä tavoittelevaa: minä rakastan saadakseni vastarakkautta. Tällainen ajattelu ei sovi todelli­seen kristilliseen lähimmäi­sen­rakkauteen.

Paavali kehottaa kristittyä iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (jae 15, joka on lainaus apokryfisestä Sir 7:34:stä). Iloitseminen on näistä kah­desta vaikeampaa, koska sen tielle niin kovin helposti asettuu kateus toisen onnesta ja menestyksestä. Kristityn on kuitenkin voitettava itsekkyytensä ja iloittava myös toisen menestyksestä. Mei­dän on kuitenkin usein vaikea uskoa, että toisen menestys ei ole "pois minulta". Se, että Ju­mala siunaa jotakuta toista, ei merkitse, ettei hän voisi samalla siuna­ta minuakin, mutta ehkä toisella tavalla.

Jakeen 16 "yksimielisyys" tarkoittaa samaan päämäärään pyrkimis­tä. On "puhal­lettava yhteen hiileen", eikä kinasteltava ja kil­pailtava keskenään. Ainoa kris­tillinen "kilpailulaji" on toisen kunnioit­tamisessa kilpaileminen (jae 10).

Jakeen 16 "asettukaa vähäosaisten rinnalle" on edellisessä Kirk­koraamatussa käännetty "tyytykää alhaisiin oloihin". Mo­lemmat kään­nök­set ovat mahdol­lisia, uusi käännös on tutkijoiden mukaan todennäköisempi.

Ei kostoa, vaan rakkautta

Vanha testamentti tunsi kyllä lähimmäisenrakkauden, mutta se oli rajoitettu juutalaisten keskuuteen (3 Moos 19:18, vertaa laino­pettajan kysymys lain suu­rimmasta käskystä, Matt 22:34-40 ja kertomus laupiaasta samarialaisesta, Luuk 10:25-37; "Kuka on minun lähimmäiseni?"). Myös hyvän palkitseminen pahalla kiel­lettiin (1 Moos 44:4, Ps 38:20-21).

Paavalin neuvo on vielä radikaalimpi (latinan sanasta "radix"="­ju­uri", siis "juu­riin asti menevä"): on rakastettava kaikkia ihmi­siä, ei vain oman kansan jäseniä ja myös paha on palkittava hyvällä, ei vain hyvä.

Ilmeisesti juuri tähän liittyy jakeen 20 vaikeasti tulkittava ajatus tulisten hiilien kokoamisesta pään päälle. Kun kristityt eivät vastaakaan pahaan pahalla, vaan hyvällä, saa se aikaan hänen vastustajissaan häpeää ja sitä kautta kutsuu heitä Jumalan yhteyteen.

Kristityn ei siis tule vain pidättäytyä kostosta, vaan yrittää rakkaudella vetää toista Jumalan puoleen.

Jos joku haluaa kostaa pahan pahalla, hän jää pahan vangiksi, saaliiksi. Paha on silloin voittanut hänet, eikä hän pahaa, ku­ten olisi pitänyt käydä. Kristi­tyn on aina jätettävä tuomio ja kosto Jumalalle. Viimeinen tuomio kohtaa kaikkia ja silloin ku­kin saa oikeudenmukaisen tuomion. Kristityn ei pidä ryhtyä tuo­mariksi Jumalan sijaan.