Kristuksen esimerkki - Room. 15:1‑6

Paavali jatkaa vielä edellisessä luvussa aloitta­mansa aiheen kä­sittelyä: kristit­tyjen tulee hoitaa toinen toistaan.

Paavali on edellä osoittanut, että kristityn tulee luopua jopa hengellisestä vapaudestaan, jos se voi tulla lankeemuk­seksi toi­selle. "Vahvojen" tulee olla niin vahvoja, ettei heidän tarvit­se aina toimia oman tahtonsa ja mielipiteensä mukaisesti, vaan he voivat muuttaa käytöstään ‑ Raamatun rajaaman alueen sisällä ‑ "heikkojen" tarpeiden mukaan.

Paavali on itse elänyt näin; hän on ollut kreikkalaiselle kreik­kalainen ja juuta­laiselle juutalainen. Mutta nyt Paavali tuo esiin vielä tärkeämmän perustelun: tällaiseen meitä velvoit­taa itse Kris­tuksen antama esimerkki. Jeesus luopui omasta osastaan tai­vaassa ja tuli ihmiseksi (vertaa Fil 2:5‑11). Jeesus otti kan­taak­seen meidän syntimme. Hän alistui pilkattavaksi ja kidu­tettavaksi mei­dän tähtemme. Itse hän ei tarvinnut Golgatan ris­tiä ja sen tuo­maa sovitusta, vaan hän teki sen meidän ihmisten ja meidän syn­tiemme sovi­tuksen tähden.

Niinpä jokaisen kristityn tulee olla valmis luopumaan omista käsi­tyksistään ja toimintamalleistaan, jos ne voivat olla vahin­goksi toiselle kristitylle tai esteenä jonkun kristityksi tule­mi­selle. On vain yksi, mutta sitäkin tärkeäm­pi, rajoitus: Raa­mattua vastaan ei saa toimia ‑ se on Jumalan ilmoitus, eikä siitä voi poiketa.

Paavalin perustelu on toisessakin mielessä tärkeä: voimme saada voiman hyvän tekemiseen yksin Jumalalta. Niin kuin uskon­puhdis­taja Martti Luther sanoi: "Eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja." Voima hyviin tekoihin tulee vain Kristuksen rakkaudesta: kun näemme, miten paljon Jumala on maa­ilmaa rakastanut, haluamme osoittaa tuota rakkautta myös lähim­mäiselle.

Kysymyksessä ei ole siis Kristuksen jäljitteleminen, kopioimi­nen, vaan mukautu­minen hänen antamaansa malliin. Kysymys ei ole yksit­täisistä teoista, vaan asenteesta lähimmäistä kohtaan.

Siunaus ja vastuu

Paavali puhuu "vahvoista" ja "heikoista" kristityistä. Haluai­sin ottaa esille yhden merkittävän piirteen tässä jaottelussa: "vah­voilla" on suurempi vastuu kuin "heikoil­la". Tämä tulee erityisen selvästi esille Jeesuksen vertauk­sessa palvelijoille uskotuista leivisköistä (Matt 25:14‑30). Sillä, joka sai viisi leivis­kää, oli suurempi vastuu kuin sillä, joka sai kaksi tai yhden. Siu­nauk­seen kätkeytyy myös vastuu sen käyttämisestä. Tuo vertaus puhuu myös Jumalan oikeuden­mukaisuudesta: yhden leivis­kän saanut ei tullut tuomituksi sen tähden, ettei hän tuonut kahta tai viittä uutta leiviskää, vaan sen tähden, ettei hän ollut asioinut lahjal­laan. Jumalan tuomiossa otetaan huomioon ihmisen elämän­tilanne.

Suomalaiselle kristitylle kysymys "vahvoista" ja "heikoista" kris­tityistä on vaikea. Olemmeko me "vahvoja" vai "heik­koja"? Miten käytämme "vahvuuttam­me" tai "heikkouttamme"? On muis­tetta­va, että on mahdollista käyttää myös "heikkoutta" väärin, ei se ole vain "vahvojen" "etuoikeus"!

Yhteinen tulevaisuus - Room. 15:7‑13

Paavali kantaa huolta pakanuudesta ja juutalaisuudesta käänty­nei­den kristit­tyjen tulevaisuudesta: säilyykö yhteys näiden kahden ryhmän välillä vai eroa­vatko ne omiksi kirkoik­seen (ver­taa jakeet 30‑32).

Paavali muistuttaa Rooman juutalaisenemmistöistä seurakuntaa kol­mesta asiasta:

1. Evankeliumi on lähte­nyt juutalai­sista
2. Jo Vanhassa testamen­tissa ennustet­tiin Jumalan lupausten koske­van myös pakanoita
3. Sekä pakana‑ että juuta­laiskristityillä on yhteinen toivo tu­levaisuudesta

Paavali käyttää neljää Vanhan testamentin kohtaa, jotka on va­littu niin, että kaikki kolme hepreankielisen Vanhan testamen­tin osaa o­vat edustettuina: laki (5 Moos 32:43, jae 10), profee­tat (2 Sam 22:50; Jes 11:1, 10, jakeet 9 ja 13) sekä kirjoituk­set (Ps 117:1, jae 11).

Tänäänkin on hyvä pysähtyä ajattelemaan, että kaikilla kristi­tyil­lä on yhteinen tulevaisuus. Joskus tuntuu, että nämä keske­nään taistelevat kristilliset kirkot ja ryhmät eivät sovi edes samaan taivaaseen.

Tämä on ainoa kerta (jae 12), kun Paavali tuo kirjeissään esiin Jeesuksen daa­vi­dilaisen syntyperän. Ehkä se oli merkittävä asia Rooman juutalaistaustaisille kristityille, joilla mitä ilmeisim­min oli myös hyvät suhteet Jerusalemin alku­seurakuntaan.

Tulevaisuudensuunnitelmia - Room. 15:14‑24

Paavali alkaa jakeessa 14 paljastaa syitä siihen, miksi hän kir­joitti Rooman kristityille kirjeen.

Paavalin periaate on ollut toimia kristillisen kirkon perustuk­sen rakentajana: hän pyrki tekemään työtä vain siellä, missä muut eivät vielä ole evankeliumia levittäneet. Ei Paavali kuvi­tellut evankelioineensa koko Välimeren itäpäätä, mutta hän näki, että hänen osuutensa oli tehty: suuriin kaupunkeihin oli syn­tynyt seu­rakuntia ja ne vastaisivat evankeliumin levittä­misestä ympäris­töön.

Paavali puhuu työstään "papillisena" työnä. Taustalla on ajatus uhripapista. Mutta Paavali ei ole uhrannut Jumalalle eläimiä, vaan pakanakansoja, joista on tullut Jumalan omai­suutta (uhri­han oli jotakin Jumalalle kuuluvaa, joka uhritoi­mituksessa "pa­lautet­tiin" Jumalalle).

Paavali on ollut Jumalan palvelija, siksi hän ei ole halunnut puhua omiaan, vaan sitä, mitä "työnantaja", Jumala on halunnut hänen puhuvan. Eikä hän halua kerskata omasta työstään, vaan siitä, mitä Jumala on (hänen kauttaan) tehnyt.

Mutta Roomaan Paavali ei ole menossa perustamaan seurakuntaa, vaan hän on kirjoittanut Rooman kristityille saadakseen heiltä matka‑avustusta suunnitel­lulle Espanjan‑mat­kalleen (joka tässä tarkoittaa sekä nykyistä Espanjaa että Por­tugalia). Toinen syy kirjee­seen on ilmeisesti ollut pelko siitä, että Jerusale­mista lähetettäisiin Paavalia vastaan suunnattuja viestejä Roomaan, jotta Rooman kristityt eivät ottaisi Paa­valia vastaan. Nyt Paa­vali haluaa etukäteen kertoa, mikä hänen evankeliuminsa on, etteivät Rooman kristityt joudu olemaan toi­senkäden tiedon va­rassa.

Paavali esitti Rooman kristityille evankeliuminsa, jota hän on saarnannut kaik­kialla. Tutkittuaan Paavalin opetuksen Rooman kristityt olivat vapaita hylkää­mään tai hyväksymään Paavalin "nimik­kolähettisopimustarjouksen".

Apostolien teoista saamme tietää, että Rooman seurakunta hyväk­syi Paavalin ja hänen julistamansa evankeliumin (Apt 28:15).

Pääsikö Paavali koskaan Espanjaan, on epäselvää. Varhainen kris­tillinen peri­mätieto (1 Kleemensin kirje 5:7) kertoo Paavalin vapautuneen vankeudestaan ja käyneen lännessä, mutta täyttä var­muutta asiasta ei voi saada.

Avustus Jerusalemin köyhille - Room. 15:25‑33

Paavali on jo usein aikonut mennä Roomaan (jae 22), mutta aina on tullut es­teitä. Eikä Paavali tälläkään kertaa voi luvata mitään varmaa, sillä ennen Roo­man matkaa hänen on käytävä Je­rusa­lemissa toimittamassa perille pakanaseura­kun­tien Jerusa­lemin köyhille keräämä avustus.

Paavali tietää, että matka Jerusalemiin on hyvin vaarallinen, koska siellä on sekä juutalaisissa että kristityissä paljon Paavalin vastustajia. Mutta Paavali ei halua jättää tuota matkaa väliinkään, koska se on Paavalin puolelta osoitus siitä, että hänen perustamansa pakanakristilliset seurakunnat haluavat säi­lyt­tää kirkon ykseyden: ne haluavat kuulua samaan kirkkoon kuin juu­talaisuudes­ta kääntyneet kristi­tyt. Paavalin toimittama ko­lehti ei ollut siis vain taval­linen rahalahja, vaan merkki yh­teydestä.

Apostolien kokouksessa (Apt 15) oli käsitelty pakanoiden ympäri­leikkaamista ja tultu siihen johtopäätökseen, että paka­noiden ei tarvitse noudattaa Vanhan testamentin lakia kokonaan, mutta heidän tehtävänsä on avustaa Jerusalemin seurakunnan köyhiä ja näin tun­nustaa Jerusalem ja juutalaisuus evankeliu­min "koti­maaksi" (Gal 2:10).

Luukas kertoo Apostolien teoissa, että Paavalin pahat aavistuk­set toteutuivat: hänet vangittiin Jerusalemissa. Toisaal­ta kävi myös hyvin: pakanakristittyjen kolehti otettiin vastaan eli myös juuta­laiskristityt halusivat vaalia kirkon yh­teyttä. Lopulta Paavali pääsi Roomaankin, tosin vankina.

Apostolien kokouksen päätöstä oli tulkittu eri tavalla eri ryh­missä (vertaa vaikeudet Galatiassa ja Korintissa, Gal ja 2 Kor), mutta Jerusalemin seurakun­nan johto hyväksyi Paavalin julistaman evankeliumin (Apt 21:18‑26). Paavalin vastustajat, judaistit, jäivät vähemmistöön. Kristillinen kirkko ja usko pysyi­vät itse­näi­sinä, eivätkä sulautuneet juutalaisuuteen. Paavalin vastus­tajathan vaati­vat myös pakanakristityiltä täydel­listä juutalai­suuden sään­nösten noudat­tamista ‑ jos he olisivat voittaneet, olisi kristil­li­sestä kirkosta tullut vain juu­talaisuu­den lahko.