Efesolaiskirje luku 6 (1992) luettavissa netissä

Viidennen luvun lopussa alkanut huoneentaulu jatkuu vielä kuudennen luvun alussa (jakeet 1-9).

Vanhemmat ja lapset – Ef 6:1-4

Rooman valtakunnassa isillä oli rajaton valta muihin perheenjäseniin. Tuo valta säilyi koko hänen elämänsä ajan. Lapsista ei tullut siinä mielessä "täysi-ikäisiä" isän eläessä.

Suhtautuminen lapsiin oli Roomassa usein kielteistä. Lasten hylkääminen kuolemaan oli hyväksyttyä. Lapset koettiin rajoituksena - he rajoittivat seksuaalisuuden toteuttamista ja heistä saattoi tulla ongelmia avioerojen yhteydessä. Voi jopa sanoa, että lapset koettiin usein taakaksi.

Paavalin ja kristillinen kirkko antoivat lapsille aivan uuden arvon. Heidät otettiin kasteessa seurakunnan jäseniksi.

Kuitenkin vanha arvojärjestys säilyi vallalla: lasten tuli kunnioittaa vanhempiaan. Paavali antaa tälle käskylle kolme perustelua:

1. Luonnonjärjestys (jae 1)
2. Vanhan testamentin laki (jae 2, vertaa 2 Moos 20:12)
3. Evankeliumi (= Herraa totellen, jae 1)

Mitä Paavali tarkoittaa puhuessaan neljännestä käskystä "ensimmäisenä käskynä" Vastausyrityksiä on monta:

1. Paavali tarkoittaa, että neljäs käsky on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus. Voidaan kuitenkin kysyä, eikö kolmanteen käskyyn lupaus: "...teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni".

2. Ensimmäinen tarkoittaa "ensiarvoisen tärkeä".

3. Kysymyksessä on toisen laintaulun ensimmäinen käsky, ensimmäinen lähimmäistä koskeva käsky.

Vaikka nykyään lapsista tulee täysi-ikäisiä ja vanhempien valta heihin katoaa aikanaan, ei vanhempien kunnioittamisen tulisi lakata koskaan. Ihmisellä on vain yhdet vanhemmat, yksi äiti ja yksi isä.

Paavali näki lasten ja vanhempien suhteen heijastumana Jumalan ja ihmisten suhteista. Vanhempien tulisi kasvattaa lapsiaan nimenomaan tähtäyspisteenä Jumalan lapseus. Perimmäinen toteltava on Jumala (jakeet 1 ja 9), vanhemmat ovat vain hänen "edustajiaan".

Tapansa mukaan Paavali on tasapuolinen. Hän ei anna käskyjä vain lapsille vaan myös vanhemmille. Vanhempien tulee kasvattaa lapsiaan Jumalan tahdon mukaan, ei mielivaltaisesti. Englantilainen lääkäri ja teologi Martyn Lloyd-Jones on sanonut, ettei lapsia pitäisi kurittaa, jos on itse menettänyt mielenmalttinsa. Kasvatus ei ole omien mielihalujen tavoittelemista ja ajattelemista, vaan Jumalan tahdon toteuttamista. Kysymys ei niinkään ole alistumisesta vanhempien tahtoon, vaan Jumalan säätämään järjestykseen.

Orjat ja isännät – Ef 6:5-9

Kreikan sana "doulos" voi tarkoittaa joko orjaa tai palvelijaa. Todennäköisesti Paavali on puhunut nimenomaan orjista, sillä antiikin yhteiskunta rakentui orjien varaan. Roomassa on arveltu olleen 60 miljoonaa orjaa. Osa orjista oli saanut koulutusta, kaikki eivät olleet vain ruumiillisen työn tekijöitä, vaan esim. lääkäreitä oli orjina. Orjia saatiin mm. sotavangeista.

Orja oli isäntänsä omaisuutta. Orjia verrattiin antiikin kirjallisuudessa työkaluihin. Orjia ei pidetty aina edes ihmisinä. Isäntä sai päättää kaikesta orjan elämässä. Hän sai myös surmata orjan, jos halusi.

Orjien osa ei kuitenkaan ollut niin lohduton kuin saattaisi luulla. Orjat olivat kalliita, siksi heistä pidettiin huolta. Jos orja sairastui pysyvästi, hänet usein vapautettiin, jottei hän tuottaisi kuluja isännälleen.

Usein on arvosteltu sitä, että Paavali näyttää hyväksyvän orjuuden eikä nouse sitä vastaan. Ensiksi on muistettava, että kristinusko oli hyvin pieni vähemmistö Roomassa. Ei sen sanalla olisi ollut paljon painoarvoa.

Toiseksi on syytä muistaa, että orjien vapauttaminen olisi merkinnyt heille työttömyyttä. Antiikin yhteiskunta kerta kaikkiaan rakentui sen varaan, että oli paljon orjia. Useissa kaupungeissa - erityisesti Roomassa - heitä oli enemmän kuin vapaita. Orjien suuri vapauttaminen olisi synnyttänyt valtavia ongelmia.

Voidaan sanoa, että Paavali kuitenkin aloitti orjuuden tuhon. Kristillinen usko piti orjia persoonina, ihmisinä. Orjat ja isännät olivat tasa-arvoisia (jae 9).

"Tiedättehän, että teillä ja heillä on taivaassa sama isäntä, joka ei tee eroa ihmisten välillä."
(Ef 6:9)

Orjuus rakentui sen varaan, että orja oli esine, ei ihminen. Kun tämä harha poistui, orjuuden oli loputtava. Valitettavan kauan se vei, mutta viive ei johtunut Paavalin ajatuksista vaan siitä, että niitä ei otettu todesta.

Seurakunnissa orjilla oli yhtä hyvä asema kuin vapaillakin. Monen alkukristillisen seurakunnan johtajan tiedetään olleen orja.

Jälleen Paavali antaa ohjeita molemmille osapuolille. Isännille annettu ohje on lyhyempi (jae 9), mutta sitä kattavampi: se asettaa isännät Jumalan "työnjohdon" valvonnan alle.

Kristityn sota-asu – Ef 6:10-20

Tämä Paavalin kuvaus kristityn sota-asusta on koko Efesolaiskirjeen tunnetuin jakso. Jaksoa - ja Paavalin ajattelua yleensäkin - hallitsee näky siitä, ettei ihminen yksin, omassa voimassaan pysty vastustamaan Jumalan vihollista, Perkelettä. Menestyksellisen sodankäynnin ehdoton edellytys on se, että vastustaja tunnetaan ja sitä ei aliarvioida. Hengellisessä sodankäynnissä vihollisen aliarviointi johtaa siihen, että yritetään tulla toimeen ilman Jumalan apua.

Monta kertaa kirkonkin piirissä langetaan ajattelemaan, että olosuhteet, yhteiskunta jne. ovat kirkon sanoman etenemisen tiellä. Loppujen lopuksi evankeliumin vastustaja on yksi: Perkele. Hän kyllä käyttää erilaisia välikappaleita Kristuksen työn tuhoamiseksi maailmassa, mutta sotaa ei voiteta voittamalla ihmiset ja olosuhteet. On voitettava vastustajan sodanjohto.

Henkivallat ovat kuitenkin meille aivan ylivoimaisia vastustajia. Onkin sanottu, että jos näkisimme sen hengellisen taistelun, jota meidän ympärillämme ja meistä käydään, kauhistuisimme ja suorastaan lamaantuisimme.

Yksi vihollisen ovelimpia ja onnistuneimpia juonia on saada ihmiset uskomaan, ettei Jumalalla ole vastustajaa. 1970-luvulla oli päinvastainen kausi, kun erilaisia kirjoja demoneista ilmestyi paljon. Billy Graham kirjoittikin kirjan "Enkelit" ja sanoi syyksi sen, että on kirjoitettu jo liikaakin demoneista, on jo aika tutkia myös enkeleitä.

Kun mietimme sitä taistelua, jota hengellisessä maailmassa käydään, meillä on kaksi vaaraa:

1. Masennumme ja vaivumme epätoivoon. "Vihollinen on liian voimakas, emme me pärjää!" Paavali haluaa tässä jaksossa nimenomaan rohkaista kristittyjä. Vaikka vastustaja on voimakas, Jeesus Kristus on voittaja. Kristityt ovat voittajan puolella.

2. Vähättelemme taistelun merkitystä. Kun emme ole valmiita taisteluun, silloin tulevat pahimmat tappiot ja lankeemukset.

Jälleen kerran Paavalin kielen taustalla on Vanha testamentti. Tällä kertaa voi ottaa esille erityisesti kolme profeetta Jesajan kohtaa:

• Jes 11:5 Messias-kuninkaan asu:
  "Vanhurskaus on hänellä varustuksena ja uskollisuus vyönä hänen uumillaan."

• Jes 52:7 Ilosanoman tuojan suloiset jalat:
  "Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: -- Sinun Jumalasi on nyt kuningas!"

• Jes 59:17 Jumalan sota-asu:
  "Vanhurskauden hän puki haarniskaksi ylleen, pelastuksen kypärän hän pani päähänsä, hän pukeutui koston vaatteisiin, kuin viittaan hän verhoutui kiivauteensa."

Paavalille oli tyypillistä yhdistää Vanha testamentti ajan ilmiöihin, tässä roomalaisen legioonalaisen sota-asun kuvaukseen.

Jaetta 12 ei pidä ymmärtää niin, etteivät ihmiset taistelisi evankeliumia vastaan tai ettei heidän vastustuksestaan tarvitsisi välittää. Kyllä Sielunvihollinen käyttää sodassaan Jumalaa vastaan myös ihmisiä apunaan. Mutta tärkein taistelutanner ei ole maallinen vaan hengellinen, henkivaltojen elämänalue.

Jae 12 puhuu siitä, että pahuus on nimenomaan Jumalan ja ihmisen välissä ja yrittää erottaa ihmisen Jumalasta.

Jae 14 muistuttaa meitä siitä, ettei Jumalan valtakunnan eteenpäinviemisessä voi käyttää hyväkseen valhetta. Evankeliumia ja valhetta ei voi yhdistää toisiinsa!

Kengät olivat vapaan miehen merkki - vertaa tuhlaajapoika, joka sai kotiinsa palattuaan kengät jalkoihinsa:

"Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan."
(Luuk 15:22)

Vain kristityt ovat todella vapaita tässä Sielunvihollisen hallitsemassa maailmassa.

Roomalaisen sotilaan nahkakilpi voitiin upottaa veteen ja kastella, jolloin se oli parempi suoja vihollisen pelätyintä asetta - palavia nuolia - vastaan (jae 16).

Kristityn sota-asu on sikäli erikoinen, että siinä on vain yksi hyökkäysase - miekka - kaikki muu on puolustautumista varten. Jumalan Sana (jae 17) onkin ainoa ase, jolla voimme vahingoittaa Jumalan vastustajaa. Siihen myös Jeesus turvautui autiomaan kiusauksissa (Matt 4:1-11). Ei pidä ryhtyä taisteluun - ei edes puolustukseen, mutta vielä vähemmän hyökkäykseen - omassa voimassa.

Kristitty voi varustautua taisteluun. Varustautuminen tapahtuu rukouksessa. Rukous on merkki siitä, että ihminen näkee tarvitsevansa Jumalan apua. Huomaa, ettei edes suuri uskonsankari Paavali uskaltanut luottaa omiin kykyihinsä vaan pyysi esirukousta todistajantehtävänsä puolesta (jae 19, huomaa erityisesti "annettaisiin" = Jumala antaisi). Jos Paavali ei uskonut pärjäävänsä omassa voimassa, ei meidänkään kannata kuvitella liikoja omasta hengellisyydestämme.

Lopputervehdys – Ef 6:21-24

Yleensä Paavali lähetti kirjeidensä lopussa terveisiä kirjeen vastaanottajille. Tällä kertaa terveiset puuttuvat. Syitä on kaksikin:

1. Tykikos vei Paavalin terveiset henkilökohtaisesti.

2. Efesolaiskirje on mitä ilmeisimmin useammalle seurakunnalle tarkoitettu "kiertokirje", joten terveisten lähettäminen olisi ollut hankalaa, koska ne olisivat koskeneet vain yhden seurakunnan ihmisiä kerrallaan (vertaa katoliset, eli yleiset, kirjeet = 1 ja 2 Piet, 1,2 ja 3 Joh, Jaak ja Juudas)

Tykikos oli kotoisin Vähän-Aasian maakunnasta (Apt 20:4). Apt 21:29:ssä Luukas kertoo Trofimoksen, joka mainitaan Tykikoksen yhteydessä toisena aasialaisena Apt 20:4:ssä, olleen efesoslainen. Joten voi olla, että Tykikos oli myös kotoisin Efesoksesta. Tykikos mainitaan myös Kolossalaiskirjeen perilleviejänä (Kol 4:7-8). Paavali puhuu Tykikoksesta myös 2 Tim 4:12:ssa ja Tiit 3:12:ssa.

Voi olla, että Tykikos toimi myös Paavalin kirjurina Efesolaiskirjeen kirjoittamisessa, mutta asia jää arvailujen tasolle.

Paavali aloitti Efesolaiskirjeen armon ja rauhan toivotuksella (Ef 1:2). Siihen hän haluaa myös päättää kirjeensä.

"Jumala, meidän Isämme, ja Herra Jeesus Kristus antakoot teille, veljet, rauhan, rakkauden ja uskon. Armo tulkoon kaikkien niiden osaksi, jotka rakastavat Herraamme Jeesusta Kristusta, armo ja katoamattomuus."
(Ef 6:23-24)