Efesolaiskirje luku 1 (1992) luettavissa netissä

Apostolinen tervehdys – Ef 1:1-2

Alkutervehdys on lähes sama kuin Kolossalaiskirjeessä. Huomaa kuitenkin lisäys: "ja Herran Jeesuksen Kristuksen (armo)" (jae 2).

Kolossalaiskirjeessä toisena lähettäjänä on Timoteus, sen sijaan Efesolaiskirjeen lähettäjänä on yksin Paavali (kuten Roomalais-, Galatalais-, 1. ja 2. Timoteus- sekä Tituksen kirjeessäkin).

Jeesus Kristus-sanaparissa on hyvä huomata, että Kristus ei alunperin ollut erisnimi vaan tarkoitti "Voideltua", hepreassa "Messias", kreikassa "Khristos". Herra Jeesus Kristus voitaisiin siis "suomentaa"
Herra = Jumala
Jeesus = erisnimi
Kristus = Voideltu.

Paavali toivottaa lukijoilleen armoa ja rauhaa Jumalalta (jae 2). Rauha Jumalan kanssa on mahdollinen vain siellä, missä on syntien anteeksiantamus. Ilman syntien sovitusta on turha elätellä toiveita rauhasta Jumalan kanssa.

Jumalan kolminkertainen siunaus – Ef 1:3-10

Efesolaiskirje voidaan - kuten muutkin Paavalin kirjeet - jakaa kahteen pääosaan:
1. opillinen osa 1:3 - 3:21
2. kehottava osa 4:1 - 6:20.

Lisäksi tulevat alkutervehdys (1:1-2) ja lopputervehdys (6:21-24).

Opillisen osan aloittaa kiitos ja ylistys, joka on samalla opetusta Jumalan siunauksista (1:3-14). Kreikassa tämä jakso on vain yksi virke ja on selvää, että sen sanatarkka kääntäminen on mahdotonta. Voi olla, että Paavali lainaa tässä oman aikansa jumalanpalveluksen sanamuotoja, liturgista tekstiä.

Voimme jakaa jakson kolmeen alajaksoon, jotka puhuvat Jumalan kolmesta siunauksesta.

 1. Jumalan siunaus menneisyydessä = valinta (jakeet 3-6)

Ajatus valinnasta on ollut joillekin kristityille vaikea hyväksyä. Erityisen vaikeaksi se tulee, jos ajatellaan, että Jumala on valinnut toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen, kuten reformoitu teologia usein opettaa (=kaksinkertainen predestinaatio). Ajatus valinnasta oli tärkeä ja rakas uskonpuhdistaja Martti Lutherille, mutta hän opetti Raamatun mukaisesti yksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että Jumala on valinnut vain taivaaseen menevät, kadotukseen joutuvat vain ne, jotka itse valitsevat sen.

Oppia valinnasta ei pidä pyrkiä systematisoimaan liikaa. On hyvä huomata, että liika järkeily johtaa tässä(kin) kohdin helposti äärilaitaan: toisaalta koko Jumalan valinnan kieltämiseen tai toisaalta kaksinkertaisen valinnan oppiin.

Ennen kuin tarkastelemme Jumalan valintaa kolmesta näkökulmasta, on syytä ottaa esille 1 Tim 2:4: "(Jumala) tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden". Jumala ei halua ketään kadotukseen, se on Raamatun selvä ilmoitus. Ketään ei ole valittu helvettiin.

A. Oppi valinnasta perustuu Jumalan ilmoitukseen

Se ei ole järkeilyä, spekulaatiota. Jo Vanha testamentti on täynnä opetusta Jumalan valinnasta: Israel oli Jumalan valittu kansa (2 Moos 19:4-6, 5 Moos 7:6, Jes 42:1, 43:1).

B. Valinta ei oikeuta tekemään syntiä

Jotkut ajattelevat: "Jos kerran olen Jumalan valittu, ei haittaa vaikka tekisin syntiä, pelastun, vaikka eläisin miten tahansa". Näin opettavat erityisesti ns. "kertakaikkisen pelastuksen" kannattajat ja he ajattelevat näin: "Kun Jumala on kirjoittanut ihmisen nimen elämän kirjaan, sitä ei enää pyyhitä sieltä pois". Raamattu opettaa kuitenkin toisin - vertaa Niniven kohtaloa (myönteinen esimerkki) tai Israelin kohtaloa valittuna kansana (kielteinen esimerkki).

Paavali opettaa (Room 5:20 - 6:14), että oleellista on se, kenen puolella olemme: olemmeko Kristuksen vai Sielunvihollisen puolella. Jos olemme Kristuksen puolella, miksi eläisimme Sielunvihollisen alaisuudessa!

C. Valinta ei ole kerskumisen aihe

Me puhumme usein "harvoista ja valituista". Monta kertaa kristittyjä syytetään siitä, että he nostavat itsensä muiden yläpuolelle. Joskus syytös on ollut aiheellinen, useimmiten kuitenkin se on tainnut olla aiheeton.

On muistettava, että jo Vanhassa testamentissa Jumalan valinta ei perustunut ansioon vaan armoon (5 Moos 7:7-8), samoin myös uudessa liitossa (Room 11:17-24). Jos olemme valitut armosta, ei meillä ole syytä ylpeillä, pikemminkin valinta kutsuu meitä nöyryyteen ja kiitollisuuteen.

Huomaa myös se, että Paavali puhuu tässä meidän valinnastamme ennen syntymäämme (jae 4), joten meillä ei kertakaikkiaan ole ollut mahdollisuutta ansaita valintaamme.

Paavali opettaa, että myös valitut = pyhät, tarvitsevat armoa (jae 6). Jos olisimme synnittömiä, emme tarvitsisi armoa!

Itse ajattelen valinnan yhteydessä erityisesti kahta asiaa.

a. Valinnan perusolemus on Jumalan pelastussuunnitelman luonne. Jumalan valitsi pelastuksen välineeksi Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen. Vain Kristuksessa on pelastus, mitään muuta vaihtoehtoa ei ole (jakeet 4-5).

b. Koska Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, Hän tietää jo ennalta, kuka joutuu kadotukseen ja kuka pääsee taivaaseen. Koska jako tulee kerran tapahtumaan (=asioiden on oltava tietyllä tavalla), Jumalan kaikkitietävyydessään on suorastaan pakko tietää tuon jaon lopputulos. Silti emme voi sanoa, että Jumala olisi pakottanut ketään kadotukseen.

Jumalan valinta on pohjimmiltaan salaisuus. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että

a. Ilman Jumalan armoa ihminen ei voi pelastua = vain armon avulla voi saavuttaa taivaan.
b. Ilman Jumalan armoa ihminen joutuu kadotukseen = jos hylkää armon omalta osaltaan, ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä taivaaseen.

 2. Jumalan siunaus nykyhetkessä = Jumalan lapseus (jakeet 7-8)

Lunastus-sanaa, jota Paavali tässä käyttää, käytettiin myös orjan lunastamisesta. Meidät on ostettu vapaiksi Jumalan Pojan verellä. Olemme kaksinkertaisesti Jumalan omaisuutta, ensin luomisen ja sitten lunastuksen kautta.

Rooman laki antoi adoptoiduille lapsille samat oikeudet kuin "luonnollisille" lapsillekin. Vaikka olemmekin Jumalan valtakunnassa vain "adoptiolapsia", meillä on täydet lapsen oikeudet (Gal 4:7).

On kuitenkin syytä muistaa, että lapseus ei ole vain oikeuksia vaan siihen liittyy myös velvollisuuksia. Niistä Paavali puhuu Efesolaiskirjeen kahdessa viimeisessä luvussa (vertaa Ef 5:1).

 3. Jumalan siunaus tulevaisuudessa = täydellinen yhteys Kristuksessa (jakeet 9-10)

Kristillistä toivoa (ja uskoa) voidaan hyvin kuvata sanaparilla jo nyt - ei vielä. Jo nyt meillä on kaikki pelastuksen aarteet, mutta täydellisesti omistamme ne vasta taivaassa. Nyt kaikki on vajavaista, kerran täydellistä.

Jotkut ovat tulkinneet jaetta 10 siten, että se opettaisi kaikkien lopulta pelastuvan. Mutta sellainen on vastoin Uuden testamentin yleisilmoitusta. Efesolaiskirjeessäkin löytyy kohtia, joissa Paavali puhuu kadotukseen joutuvista (esimerkiksi 2:3 "vihan lapset" ja 5:6 "tottelemattomuuden lapset").

Ei enää rajoja – Ef 1:11-14

Kristus on kaiken keskus (jae 10), hänessä ei ole enää rajoittavia väliseiniä. Jakeissa 1-14 Paavali käyttää ilmaisua "Kristuksessa" tai "hänessä" peräti 11 kertaa. Kristinusko on Kristus-uskoa.

Kerran kaikki Jumalan omat ovat yhtä, täällä ajassa on tosin erilaisia rajoja, mutta se johtuu vain meidän rajallisuudestamme.

"Me" jakeessa 12 tarkoittaa juutalaiskristittyjä. "Te" jakeessa 13 taas pakanakristittyjä. Lopulta ei eroa kuitenkaan voi tehdä, vaan "me" jakeessa 14 tarkoittaa molempia. Kristityt ovat Jumalan omaisuutta, perintöosa (jae 11), heidät on kasteessa sinetöity Pyhän Hengen sinetillä (jae 13, vertaa 2 Kor 1:21-22). Lapseutemme perustuu yksin Jumalan tahtoon ja meidän tulisi tuottaa Jumalalle kiitosta ja ylistystä (jae 14).

Huomaa myös kolminaisuus jakeissa 11-14: Isä Jumala jakeessa 11, Poika jakeissa 12-13 ja Pyhä Henki jakeessa 13. Vaikka alkukirkko ei muodostellut oppilauseita kolminaisuudesta, on kolminaisuus selvästi esillä jo Uudessa testamentissa.

Jumalan salaisuuksien näkeminen – Ef 1:15-23

Tavoilleen uskollisena Paavali kirjeensä alkupuolella kertoo rukoilevansa vastaanottajien puolesta. Puhe vastaanottajista saaduista tiedoista osoittaa, että Efesolaiskirje on todellinen kirje, eikä saarna tms. (jakeet 15-16). Paavali rukoilee, että Pyhä Henki valaisisi vastaanottajien "sisäiset silmät" näkemään uskon salaisuuksia.

Usko ei koskaan ole vain järjen asia. Mutta se on myös järjen asia. Itse asiassa usein käy niin, että ensin tarvitaan Pyhän Hengen työ avaamaan ihmisen silmät näkemään Jumalan salaisuudet, esimerkiksi Golgatan ristin sovituksen. Kun Henki on tehnyt työnsä, sen jälkeen myös ihmisen järki näkee Jumalan pelastushistorian järkevyyden. Ilman Pyhän Hengen työtä Jeesuksen risti on järjelle hullutus, mahdottomuus. Pyhän Hengen valaisemana järki ymmärtää, että risti on ainoa mahdollisuus, ei ole muuta tietä taivaaseen.

Voikin sanoa, että usko ei niinkään ole sitä, että näemme tietyt pelastushistorian uskon totuudet, vaan sitä, että ne näytetään meille.

Paavali korostaa sitä, ettei usko ole vain "sisäistä Jumalan tuntemista", vaan uskoon liittyy tiettyjä historiallisia tosiasioita. Niistä Paavali mainitsee kaksi: Jeesuksen ylösnousemisen kuolleista (=pääsiäinen) ja hänen astumisensa taivaaseen (=helatorstai, jae 20). Ilman Pyhän Hengen työtä nämä tapahtumat ovat vain historian hetkiä, mutta kun Jumala saa avata meidän mielemme, me näemme, että ne ovat valtavia lahjoja, Jumalan pelastustekoja.

Jeesus on yli kaiken (jae 22). Koskaan ei voida tuoda esiin mitään tai ketään, joka olisi hänen yläpuolellaan tässä maailmassa. Jeesus on paitsi koko maailman Vapahtaja myös koko maailman Herra. Nyt sekä hänen Vapahtajan osansa että herrautensa on salattua, sen näkevät vain kristityt, mutta kerran ne molemmat tulevat vastaansanomattomalla tavalla ilmi kaikille.

Jos Jeesus ei tässä ajassa ole ihmisen Vapahtaja, ei hän ole sitä tulevassakaan ajassa. Mutta vaikka Jeesus ei olisi tässä ajassa ihmisen Herra, on hän sitä kaikille tulevassa ajassa. Ihminen kohtaa väistämättä Jeesuksen, jos ei Vapahtajanaan, niin sitten Herranaan ja tuomarinaan. Kunpa Jumala saisi paljastaa Jeesuksen työn mahdollisimman monelle jo tässä ajassa!