Efesolaiskirje luku 2 (1992) luettavissa netissä

Kuolemasta elämään – Ef 2:1-10

Monet ei-kristityt syyttävät kristinuskoa siitä, että sen kuva ihmisestä on liian synkkä ja kielteinen. Jos katsomme jakeita 1-3, on helppo ymmärtää tällaisia syytöksiä. Mutta se ei ole koko totuus, sillä jakeita 1-3 seuraavat jakeet 4-10. Raamatun ihmiskuvassa on aina syytä katsoa sekä ihmistä itsessään että ihmistä Jumalan yhteydessä.

Paavalin kuva ihmisestä on synkkä, suorastaan toivoton. Ihminen on kuollut synteihinsä (jae 1): ei kuolleessa ole enää elämää eikä kuollut enää voi parantaa elinolojaan tai asioitaan. Kuollut mikä kuollut! Paavali kuvaa tässä perisyntiä. Samoin myös Room 3:23:

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä
ja ovat vailla Jumalan kirkkautta".
(Room 3:23)

Vaikka Raamatussa ei ole "perisynti"-sanaa, itse asia on kyllä kirkkaasti esillä monissakin Raamatun kirjoissa. Ihmisen hengellinen kuolema merkitsee sitä, ettei ihminen luonnostaan tunne mitään vetoa Jumalan puoleen. Jumalan on toimittava ensin. Jumalan on lähestyttävä ihmistä, vasta sitten ihminen voi löytää Jumalan.

Moni ihminen sanoo olevansa agnostikko, epäilijä, ja sanoo: "En ota mitään lopullista kantaa kysymykseen Jumalasta. Voi olla, että Jumala on olemassa tai voi olla, ettei häntä ole olemassa. Emme voi tietää asiasta mitään varmaa." Mutta Raamattu kieltää tuollaisen mahdollisuuden, sillä ei ole mitään "puolueetonta aluetta" Jumalan ja Saatanan välissä. Tämä maailma on Saatanan maailma (Luuk 4:6, 2 Kor 4:4). Jos ihminen ei ole tullut Jumalan pelastamaksi, hän väistämättä kuuluu tähän maailmaan ja sen hallitsijan alaisuuteen (vertaa Luuk 16:13).

Paavali puhuu tässäkin yhteydessä sekä juutalaisten - "me" (jae 3) että pakanoiden - "te" (jakeet 1 ja 2) jumalanvastaisuudesta. Ei valittu kansakaan pystynyt pysymään Jumalan valtapiirissä, vaan sekin oli joutunut Saatanan vallan alaisuuteen samalla tavalla kuin pakanatkin.

Jos asiat olisivat jääneet näin synkiksi, kristillinen usko olisi pessimistinen uskonto. Mutta ihmisen onnettoman tilan kuvausta seuraa suuri Jumalan "mutta". Lukiessasi Raamattua on hyvä kiinnittää huomiota erilaisiin "taitekohtiin". Niissä on yleensä jokin syytä ja seurausta ilmaiseva sana: "mutta...", "siksi..." "sen tähden...", "vaikka..." jne. Sama voi olla ilmaistu aikaa merkitsevillä sanoilla: "silloin - nyt", "ennen - nyt", "nyt - tulevaisuudessa" jne.

Koska ihminen ei hengellisen kuolemansa vuoksi voinut itse pelastaa itseään, Jumalan oli puututtava tapahtumien kulkuun, muuten ihmisellä ei olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Laupeutensa ja rakkautensa (jae 4) tähden Jumala armosta (jae 5) pelasti meidät.

"Pelastetut" (jae 5) on kreikassa perfektimuodossa. Se tarkoittaa jotakin, joka on tehty loppuun. Pelastus tehtiin täydelliseksi Golgatalla. Siihen ei ole enää mitään lisäämistä, se on kertakaikkiaan täydellinen.

Paavali hyvin korostetusti painottaa sitä, että pelastus on yksin Jumalan teko. Ihmisellä ei kerta kaikkiaan ole mitään ansiota siinä (jakeet 8-9).

Samoin kuin Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa Paavali tässäkin huomauttaa, ettei se, että ihminen pelastuu ilman hyviä tekoja, merkitse sitä, ettei ihmisen tekemisillä ja tekemättä jättämisillä olisi mitään merkitystä. Ihminen ei pelastu hyvien töiden avulla tai niiden kautta, vaan ihminen pelastuu tehdäkseen hyviä tekoja, vaeltaakseen Jumalan valmistamissa teoissa (jae 10).

Paavali aloitti tämän jakson kuvaamalla Jumalasta erossa elävän ihmisen toivotonta vaellusta ja hän päättää jakson kuvaukseen Kristuksen omien vaelluksesta kohti taivasta. Kirkkoa onkin usein sanottu Jumalan vaeltavaksi kansaksi. Ihminen on aina matkalla johonkin, joko taivaaseen tai kadotukseen.

Jumalan perheväki – Ef 2:11-22

Marksilaisuuden vaikutuksesta "vieraantumisesta" on tullut yleinen termi. Karl Marx lainasi sanan saksalaiselta teologilta Ludwig Feuerbachilta. Mutta jo Raamattu tuntee vieraantumisen: se on sitä, että olemme joutuneet kauas Jumalasta.

Jumala kuitenkin näki tilamme ja toi avun ottaessaan meidät lapsikseen Kristuksessa. Emme siis enää ole vieraita ja muukalaisia, joka tarkoitti sellaista henkilöä, jolla oli oleskeluoikeus tietyllä alueella, mutta ei alueen kansalaisoikeuksia. Olemme Jumalan perhettä (jae 19), Jumalan kansan jäseniä. Kirkkoa voidaan kutsua Jumalan perheeksi tai temppeliksi (jakeet 19 ja 21).

Meidän tämän ajan ihmisten on hyvin vaikea nähdä sitä suurta eroa, joka vallitsi Paavalin aikana pakanoiden ja juutalaisten välillä. Juutalaiset opettivat, että Jumala rakasti vain heitä ja pakanat oli luotu vain kadotusta varten.

Jakeessa 12 on pakanoiden "puutoslista": He olivat
1. ilman Kristusta
2. Israelin kansan ulkopuolella
3. osattomia liitoista ja niiden lupauksista
4. ilman toivoa
5. ilman Jumalaa maailmassa

Room 9:3-5:ssä on taas juutalaisten etuoikeuksien luettelo. Heillä oli:
1. lapseus
2. kirkkaus
3. liitot
4. lain antaminen
5. jumalanpalvelukset
6. lupaukset
7. kantaisät
8. Kristus lihan puolesta

Nämä luettelot voitaisiin tiivistää siihen, että pakanat olivat kaukana Jumalasta ja juutalaiset lähellä Jumalaa:

"Minkä muun suurenkaan kansan jumalat ovat yhtä lähellä omaa kansaansa kuin Herra, meidän Jumalamme? Hän on meitä lähellä aina, kun me häntä rukoilemme."
(5 Moos 4:7)

"Herra on antanut kansalleen uuden voiman. Häntä ylistävät kaikki hänen palvelijansa, Israelin kansa, joka saa olla lähellä häntä. Halleluja!"
(Ps 148:14)

Mutta jo Vanhassa testamentissa oli ennustuksia siitä, että tuo ero tulisi aikojen lopulla poistumaan:

"Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: "Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe."
(Miika 4:1-2)

Pakanoiden ja juutalaisten välinen ero tuli käsinkosketeltavalla tavalla ilmi Jerusalemin temppelissä. Uloimpana oli pakanoiden esipiha. Sen ja seuraavan eli naisten esipihan välillä oli puolitoista metriä korkea muuri, jonka toiselle puolelle pakanoilta oli pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty kaksi niistä varoitus- ja kieltotauluista, joita muurin porttien pielessä oli. Asiaa korosti sekin, että pakanoiden esipiha oli muita esipihoja alempana: pakanat joutuivat katsomaan juutalaisiin ylöspäin.

Jos pakana olisi mennyt temppelialueelle, hän olisi saastuttanut koko temppelin ja se olisi jouduttu puhdistamaan. Siksi syytös, että Paavali oli tuonut pakanan temppelialueelle, oli hyvin vakava (Apt 21:27-31). Roomalaiset olivat riistäneet juutalaisilta oikeuden langettaa kuolemantuomion, mutta yksi poikkeus jäi: temppelialueelle tulleen pakanan juutalaiset saivat teloittaa, edes Rooman kansalaisuus ei olisi pelastanut Paavalia, jos syytös olisi ollut oikea. Juutalaisuus ei siis antanut pakanoille mitään osaa Jumalan valtakunnassa, he olivat sen ulkopuolella.

Mutta (jae 13) nyt tilanne oli toinen: Kristus oli purkanut erottavan väliseinän. Pian (vuonna 70 jKr.) roomalaiset sotajoukot hävittivät myös tuon kivimuurin Jerusalemin temppelissä: sen aika oli ohitse, kosk a Kristus oli aloittanut uuden aikakauden.

Kristus toi rauhan ihmisten ja Jumalan välille (jakeet 14-16). Kristuksen sovitustyön tuloksena myös ihmisten välille tulee rauha. Kristuksen työllä on siis sekä pystysuora että vaakasuora vaikutus: se tuo rauhan sekä ihmisten ja Jumalan välillä, että ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Varoittava esimerkki

Tässä kohdassa on syytä huomata, että juutalaiset olivat käyttäneet väärin erikoisasemaansa Jumalan edessä. Suorastaan karmaisevalla tavalla Paavali kuvaa tätä Room 2:17-24:ssä, joka päättyy: "...teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa."

Osaammeko me oikealla tavalla iloita Jumalan lapsen etuoikeuksista? Meillä ei ole mitään syytä ylpeilyyn ja itsensäkorottamiseen (jae 9), sillä mehän olemme saaneet taivaan kansalaisoikeutemme lahjana.

Kristuksen varassa

Kun Raamatussa puhutaan kulmakivestä (jae 20, Ps 118:22 "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi"; Mark 12:10, 1 Piet 2:6 "-- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään" ym.) ei tiedetä varmasti, mitä kiveä rakennuksessa tarkoitetaan.

Voi olla, että kysymyksessä on kivi, joka sijaitsee rakennuksen kulmassa. Tässä yhteydessä voisi ajatella, että Paavalilla olisi ollut mielessään kaksi seinää - juutalaiset ja pakanat - jotka kulmakivi yhdistää.
Voi olla, että kivellä tarkoitetaan huippu‑ eli päätöskiveä, joka laitettiin holvikaaren viimeisenä kivenä, jonka varassa koko rakennelma pysyi pystyssä. Jos kivi otettaisiin pois, koko rakennus sortuisi.

Olipa kysymys kummasta tahansa kivestä, itse ajatus on selvä: ilman tuota kiveä rakennus ei pysy pystyssä. Vain Kristukseen perustettu (Matt 7:24-27) ja hänen työnsä varaan rakennettu seurakunta voi kestää. Ihmisvoimin rakennettu hengellisyys voi aikansa olla kukoistavan näköistä, mutta viimeistään taivaan portilla tulee esiin se, kuka on rakentanut oikealle perustalle.