Efesolaiskirje luku 4 (1992) luettavissa netissä

Paavalin kirjeissä voidaan yleensä erottaa kaksi asiaa: alun opillinen osa ja lopun kehottava osa. Opillinen osa voi kuitenkin sisältää myös kehotuksia ja kehottava osa on myös opetusta. Erityisesti näin on Efesolaiskirjeessä, vaikka jae 1 alkaakin Paavalin kehotuksella, on koko neljäs luku myös opetusta.

Kutsu yhteyteen – Ef 4:1-6

Yksi tämän vuosisadan suuria kristillisiä kysymyksiä on ollut ekumenia, kirkkojen yhteyspyrkimykset. Raamatulliset perusteet yhteys/ykseyspyrkimyksille löydetään tästä jakeesta ja Joh 17:n Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta.

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä."
(Joh. 17:11)

Valitettavasti ekumenia on usein ollut yhteyttä eroista piittaamatta, yhteyttä ilman yhteistä pohjaa. Sen sijaan Raamatun ajatus kristittyjen yhteydestä lähtee siitä, että kaikilla kristityillä on sama pohja, koska on vain yksi Jumala. Jumala ei ole perustanut maailmaan kuin yhden kirkon. Se, että kirkko on jakautunut moniksi kirkkokunniksi, on synnin ja itsekkyyden seurausta. Kuinka aiheellinen Paavalin kehotus jakeessa 3 onkaan! Aito kristillinen yhteys ei ole tehtyä, vaan saatua: sen luo Jumalan Pyhä Henki:

"Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys."
(Ef 4:3)

Jo juutalaisten uskontunnustus lähti siitä, että on vain yksi Jumala:

"Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin."
(5 Moos 6:4)

Meidänkin on syytä huomata, että kaikki todelliset kristityt ovat saman Jumalan lapsia ja matkalla samaan taivaaseen. Kun katselee kristittyjen riitelyä täällä maailmassa, joskus alkaa epäillä, sopivatko he edes samaan taivaaseen.

Luterilainen kirkko opettaa monien kirkkokuntien jakaman maailman keskellä, että ainakin luterilaisessa kirkossa on pelastava usko. Ei siis kielletä sitä, että muissakin kirkkokunnissa olisi aitoja kristittyjä, mutta korostetaan sitä, minkä Jumala on kirkastanut luterilaisuuden kautta. Siellä, missä kielletään pelastus muiden kristillisten ryhmien jäseniltä, on astuttu harhaopin rajan yli.

Huomaa myös se, että Paavali korostaa sitä, että ensin on kristityksi tuleminen (Jumalan kutsu), vasta sitten pyhitys, vaeltaminen kristittynä. Vaelluksemme ei siis tee meistä kristittyjä, vaan Jumalan kutsu. Suotta kirkkoa ei kutsuta "vaeltavaksi Jumalan kansaksi".

Kristilliset hyveet (jae 2 nöyryys, lempeys, kärsivällisyys) ovat usein maailman silmissä merkkejä heikkoudesta yms. Varsinkin nöyryyttä halveksuttiin antiikin aikana. Kristittynä vaeltaminen on usein valtavirtaan uimista!

Jae 5 on vakava varoitus kasteen uusijoille. Ei ole kuin yksi kaste, sitä ei voi uusia. Huomaa kuitenkin ero aikuiskasteen ja uudelleen kastamisen välillä. Raamattu opettaa lapsikastetta, mutta varsinkin lähetyskentillä joudutaan kastamaan myös aikuisia, koska heitä ei ollut kastettu lapsena.

Armon varassa – Ef 4:7-12

Paavali näkee, että myös seurakuntavirat ovat armolahjoja (jae 11, vertaa myös 1 Kor 12:4-5, 28-31). Se onkin luonnollista, sillä virkojen kautta Jumala rakentaa seurakuntaansa. Samaan tähtäävät myös armolahjat. Tai valitettavasti pitää sanoa: pitäisi tähdätä.

Monta kertaa käy niin, että armolahjoista tuleekin itsetarkoitus. Ne eivät enää ole välineitä, joilla Jumala rakentaa kirkkoaan, vaan niistä tulee helposti jotakin, josta ylpeillään. Sama koskee tietysti myös seurakuntavirkoja. Ehkä suomalaisen hengellisyyden tietty perusvire tulee esiin käännösvirheessä, jonka seurauksena meillä puhutaan kirkkoherrasta. Ruotsin sana "herde" tarkoittaa paimenta.

Eräs parhaista johtajan määritelmistä on = "Hän kulkee edellä". Valitettavasti myös hengellinen johtajuus on nykyään muuta kuin edellä kulkemista.

Kun puhutaan armolahjoista ja niiden käytöstä, ei pidä ohittaa 1 Kor 12-14:ää, erityisesti on syytä pitää mielessä luku 13. Jos ei ole oikeaa perustaa armolahjojen käytölle - rakkautta - armolahjoista tulee rasitteita. Mikään Jumalan lahja ei ole niin suuri, etteikö ihminen pystyisi vääristämään sitä kiroukseksi. Siksi Jumalan lahjat pitää ottaa vastaan oikein, Jumalan tarkoittamalla tavalla.

Koskaan ei korosteta liikaa sitä, että Raamatun mukaan jokaisella kristityllä on oma armolahjansa, joko yksi tai useampi (jae 1 "kukin"). "Lahjattomia" kristittyjä ei ole olemassakaan. Siksi seurakunnassa ei koskaan voi olla tilannetta, jossa viranhaltijat tekevät kaiken ja muut ovat vain "kuulijoita". Jokaisella kristityllä on osansa Kristuksen seurakunnan rakentamisessa.

Uuden testamentin armolahjaluetteloista (mm. 1 Kor 12, Room 12) löytyy yli kaksikymmentä erilaista armolahjaa. Mutta on varmaa, ettei mikään luettelo ole täydellinen tai edes kaikki luettelot yhdessä, vaan ne kaikki ovat "esimerkkiluetteloja".

"Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama."
(1 Kor 12:4).

Jae 9 on usein tulkittu siten, että se puhuisi Kristuksen menosta tuonelaan. Mutta oikea tulkinta lienee kuitenkin se, että se puhuu Kristuksen alentumisesta ihmiseksi (vertaa Fil 2:5-11).

"Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."
(Fil 2:7-8)

Mitä jakeen 11 viisi eri ryhmää tekivät, jää jossakin määrin avoimeksi. Apostoleja ei enää ole, ilmeisesti myös profeetoilla tarkoitetaan niitä, joille Jumala antoi alkukirkon aikana erityisen ilmoituksen.

Evankelista mainitaan Uudessa testamentissa vain kolme kertaa, tämän lisäksi Apt 21:8 (diakoni Filippos: "Siellä menimme evankelista Filippoksen luo ja majoituimme hänen kotiinsa. Hän oli yksi seitsemästä avustajasta"...) ja 2 Tim 4:5 (Timoteus, Kirkkoraamattu 1938: "tee evankelistan työ").

Paljon on myös keskusteltu siitä, onko "paimen ja opettaja" yksi vai kaksi eri ryhmää. Voidaan sanoa, että paimenet (=pastorit) ovat aina myös opettajia, mutta on myös opettajia, jotka eivät ole paimenia. Eli kysymyksessä lienee kaksi eri ryhmää.

Uskon Kristus-keskeisyys – Ef 4:13-16

Niin kauan kuin olemme matkalla kohti päämäärää, taivasta, on meillä kasvun varaa. Usko näyttää olevan luonteeltaan sellaista, että se joko menee eteenpäin tai taaksepäin. Paikallaan pysyminen ei näytä olevan mahdollista. Toiset kristityt ovat tehneet matkaa jo pitempään ja ovat uskossaan vahvempia ja kypsempiä. Toiset taas ovat vasta-alkajia.

Seurakunnan johtajien tulee olla uskossaan vahvoja (1 Tim 3:6), koska Sielunvihollinen hyökkää erityisellä tavalla seurakunnan johtajien kimppuun.

Osa harhaopettajista on tietämättään harhassa, osa taas tietoisesti hylkää Kristuksen. Erityisen vaarallisia ovat ne, jotka luulevat olevansa aitoja apostolista uskoa edustavia kristittyjä kuitenkaan olematta sitä.

Se, että Paavali käyttää Efesolaiskirjeessä kuvia ihmisruumiista, saattaa johtua siitä, että lääkäri Luukas oli hänen seurassaan vankeuskirjeiden kirjoittamisen aikaan (Kol 4:14).

Täysi-ikäiseen kristillisyyteen kuuluu myös tietty kriittisyys uusia oppeja kohtaan. Mutta on syytä pitää mielessä, että Kristus oli täynnä armoa ja totuutta (Joh 1:14). Kylmä oikeassa olemisen tarve ei ole Kristuksen malli seurakunnalle.

"Alaikäinen kristillisyys" tulee usein näkyviin siinä, että viimeinen saarnaaja ja viimeksi luettu kirja on paras ja ainoa oikea. Innostua toki saa, mutta sekin on syytä tehdä lujalta pohjalta, eikä olla aina valmis lähtemään uuteen seuraan.

Kasvu ei tietenkään koske vain yksityistä kristittyä vaan myös seurakuntaa ja koko Kristuksen kirkkoa.

Vanha ja uusi ihminen – Ef 4:17-24

Tunnettu hengellisten laulujen tekijä John Newton on sanonut: "En ole sitä, mitä minun pitäisi olla. Mutta en ole enää se, mitä kerran olin. Jumalan armosta olen, mitä olen". Kristityksi tuleminen merkitsee muutoksia elämässä; kaikki ei jatku entiseen tyyliinsä.

Muutos ei aina ole helppo. Ensimmäiset kristityt joutuivat elämään pakanallisessa maailmassa. Erityisesti Korintissa tämä aiheutti ongelmia.

Me suomalaiset kristityt emme usein näe, mikä valtava siunaus on siinä, että suomalainen yhteiskunta on rakennettu kristillisten arvojen varaan. Niiden murentuessa alamme nähdä, mitä tulee tilalle: tilanne alkaa yhä enemmän muistuttaa pakanamaailman oloja.

Ihminen, joka hylkää Jumalan, hylkää myös Jumalan ohjeet elämää varten. Jumalan tuntemisen puutteella on aina omat seurauksensa. Ja ne tulevat myös näkyviin - yleensä paheina.

Jotkut ovat kritisoineet Paavalin kuvausta antiikin elämästä ja verranneet sitä antiikin filosofien ylevämpiin ajatuksiin. On totta, että antiikin aikana - aivan samoin kuin meidän aikanamme - ihmiskunta sai aikaan hyvää ja kaunista myös irrallaan Jumalasta. Mutta yhtä totta on, että ihmisluonto luonnostaan pulppuaa sisimmästään pahaa - sellaista elämää, joka on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa (vertaa Room 1:18-32). Siksi kristittyjen kaikkina aikoina tulee tehdä "pesäero" elämään ilman Jumalaa ja pukeutua Jumalan antamaan uuteen pukuun. Paavali viittaa tässä kasteeseen, näin ainakin Kol 3:1-4.

"Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan. Kun Kristus, teidän elämänne, ilmestyy, silloin tekin ilmestytte hänen kanssaan kirkkaudessa."
(Kol 3:1-4)

Mutta yksi pukeutuminen ei riitä, vaan sen tulee olla jatkuvaa. Sana "uudistua" jakeessa 23 on kreikassa jatkuvaa tekemistä tarkoittavassa aikamuodossa:

"Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne"
(Ef 4:23)

Taistelu Jumalan ja Sielunvihollisen välillä jatkuu, siksi myös uudistumisen on jatkuttava. Mutta uudistuminen ei ole jonkin täysin uuden keksimistä vaan palaamista yhä uudelleen ja uudelleen Kristuksen sovitustyöhön.

Pyhitys on myös tekoja – Ef 4:25-32

Joskus lankeamme ajattelemaan, että Jumala hoitaa pyhityksen ilman meidän myötävaikutustamme. On totta, ettemme voi itse pyhittää itseämme, vaan pyhitys on Pyhän Hengen työtä meissä - vertaa Lutherin selitys kolmanteen uskonkappaleeseen:
"Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa."

Mutta silti emme ole vain sivustakatsojia, vaan voimme omilla teoillamme edesauttaa tai estää Pyhän Hengen pyhittävää työtä. Pyhälle Hengelle ei tule tuottaa surua vaan iloa.

Jae 26 on meille varoitus siitä, ettei vihan kanssa pidä opetella elämään. Kovin helposti alkaa hyväksyä omat väärät asenteensa - sitä helpommin, mitä kauemmin niiden kanssa on elänyt. Kristitty saa - ja hänen suorastaan tulee - vihastua synnin tähden. Jos synti ei enää herätä tunteita meissä, jokin on vakavasti vialla.

Kielteistenkin tunteiden osoittaminen on parempi kuin niiden "kotelointi". Ohje: "Älä suutu, vaan yritä päästä tasoihin!" ei ole kristillistä elämäntapaa. Jos kielteiset tunteet saavat liian pitkään tehdä työtään meissä, ne voivat myrkyttää mielemme.

Lupa tunteiden osoittamiseen ei tietenkään tarkoita, että saisimme olla kuin norsu posliinikaupassa. Kyllä meillä on vastuu teoistamme. Jos tunteidemme ilmaisu aiheuttaa vain lisää vihaa ja katkeruutta, silloin on parasta olla tuomatta niitä julki.

Jae 28 osoittaa, että Paavali kirjoitti seurakunnalle, joka oli uskossaan nuori. Monilla lähetyskentillä nimenomaan varastaminen on vaikea ja kipeä ongelma. Jae 28 on myös muistutus siitä, ettei pahan poistaminen riitä, vaan sen tilalle on tultava jotakin hyvää. Samaa Jeesus opetti vertauksessaan riivaajasta, joka ajettiin pois, mutta kun mitään ei tullut tilalle, se palasi takaisin seitsemän pahemman riivaajan kanssa (Matt 12:43-45).

Jae 32 osoittaa, että sellaisen, joka on itse saanut anteeksi, on myös helpompi antaa anteeksi lähimmäiselleen. Samoin Jeesus opetti Isä meidän‑rukouksessa.

"Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden."
(Ef 4:32)

Kaiken kaikkiaan huomaamme, etteivät ensimmäiset kristityt olleet meitä parempia. Samoja ongelmia heillä oli kuin meilläkin. Onneksi myös Jumalan armo on sama!