Oikea hurskauden harjoitus – Matt 6:1-4

Juutalaiseen hurskaudenharjoitukseen kuului kolme vaatimusta: almut, rukous ja paasto. Tässä luvussa Jeesus käsittelee niitä kaikkia ja selvästi osoittaa, että kaikki kolme kuuluvat myös kristittynä elämiseen.

Ensimmäiseksi (jakeet 1-4) Jeesus opettaa oikeaa almujen antamista. Almut eivät tarkoittaneet vain rahan antamista, vaan erilaista lähimmäisen (juutalaisuudessa: toisen juutalaisen) auttamista. Voimme puhua hyväntekeväisyydestä.

Emme tarkasti tiedä, mihin jakeen 2 torven toitottaminen liittyy. Voi olla, että synagogissa oli tapana torvella ilmoittaa kolehdin keruun alkamisesta. Tai voi olla, että tietyt ulkokullatut todella soitattivat torvea edellään. Tai voi olla, että kyse on pelkästä kielikuvasta. Joka tapauksessa Jeesus varoittaa kiinnittämästä muiden ihmisten huomiota siihen, kuinka harjoittaa hyväntekeväisyyttään.

Jakeen 2 tekopyhät (Kirkkoraamattu-1938 ”ulkokullatut”) tarkoittaa kreikassa myös näyttelijää. Kyse on siis ihmisestä, joka haluaa näyttää toiselta kuin mitä on. Ulkokullattu on hyvä sana: se tuo esiin sen, että ihmisen sisin on jotain muuta kuin kaunis ulkokuori. Kuten eräs koulutoverini sanoi keskikoulun uskonnontunnilla: ”Ulkokullatun vastakohta on sisäkullattu!” Jumala näkee ihmisen sisimpään. Häntä ulkoinen kultaus ei voi pettää.

Jakeen 3 ajatus siitä, ettei vasen käsi tiedä, mitä oikea käsi tekee, korostaa myös sitä, ettei teoilla saa olla kahta tarkoitusta. Auttamisen tarkoitus on auttaa, ei tuoda kunniaa auttajalle. Valitettavasti tänä aikana auttamisesta on tullut kovin julkista, koska siten halutaan saada ihmiset kiinnostumaan ja auttamaan hädässä olijoita. Mutta joidenkin suurten hyväntekeväisyyskonserttien ym. kohdalla on pakko kysyä, mikä lopulta on pääasia ja jääkö auttaminen vain sivuasiaksi. Almut ja muu auttaminen tuli tehdä salassa (jae 4) myös sen takia, ettei autettavaa leimattaisi. Valitettavasti tänäkin päivänä moni autettava saa liian vahvan leiman.

Oikea rukoileminen – Matt 6:5-15

Pentti Saarikoski kääntää jakeessa 5 ”silmänpalvojat”. Sana on hyvä: se kuvaa sitä, kuinka tekopyhät haluavat palvella toisten ihmisten katseita - heille tärkeintä on se, että toiset ihmiset näkevät, kuinka hyviä he ovat.

Juutalaisuudessa oli 3 (islamissa taas 5) päivittäistä rukoushetkeä (Ps 55:18, Dan 6:11): aamulla, keskipäivällä (Apt 10:9) ja illalla (Apt 10:9). Siksi tekopyhän oli helppo olla sopivaan aikaan paikassa, jossa ihmiset näkisivät hänen hurskautensa. Heidän palkkansa on ihmisten kiitos ja huomio. Mutta Jumalalla ei ole heille mitään palkkaa.

Huone (jae 6) tarkoitti itse asiassa varastohuonetta. Se oli kodin rauhallisin ja syrjäisin paikka. Tässä kohdassa Jeesus puhuu yksityisestä rukouksesta. Yhteinen rukous on esillä jakeissa 7-13.

Pakanauskontojen tyhjänhokemisesta on paljon esimerkkejä, ehkä räikein on erilaiset rukousmyllyt, joita pyörittämällä ajatellaan rukousten menevän jumalien luo. Antiikin filosofi Seneca puhui jopa ”jumalien väsyttämisestä” pitkillä rukouksilla. Joskus joutuu kyselemään, onko erilaiset pitkät Jumalan arvonimiluettelot jo tulleet lähelle tyhjänhokemista.

Isä meidän -rukoukseen on paljon hyviä selityksiä. Tutuin lienee Vähän katekismuksen selitys, jota laajempi Lutherin selitys on Isossa katekismuksessa. Sen lisäksi Luther kirjoitti erillisen kirjan Isä meidän -rukouksen selitykseksi - se on julkaistu erillisenä kirjana ja se löytyy myös Lutherin Valittujen teosten ensimmäisestä osasta.

Huomaa, ettei Jeesus opeta rukoilemaan ”Minun Isäni” vaan ”Isä meidän” (jae 9). Kristillinen usko on aina yhteisöllistä, on oikein puhua uskonyhteisöstä.

Kolme ensimmäistä rukousta koskevat Jumalan valtakuntaa. Saman opetuksen saamme käskyistäkin: ensin on etsittävä Jumalan valtakuntaa, vasta sitten tähän elämään liittyviä asioita (vertaa Matt 6:33)

”Taivaissa” (jae 9) ei tarkoita, että Jumala olisi pois tästä maailmasta, vaan sitä, että hän on kaiken näkyväisen yläpuolella. Jumalan valtakunta voi toteutua vain siellä, missä ihmisen tahto on alistettu Jumalan tahdolle (jae 10). Jae 10 muistuttaa meitä siitä, että Jumala johdattaa maailmaa. Emme suinkaan ole jonkun sokean sattuman heiteltävinä täällä maailmassa.

Neljännestä seitsemänteen rukoukseen puhutaan ihmisten tarpeista:
1. Leipä liittyy nykyisyyteen ja sen antajana voimme nähdä Luojan, Isän
2. Synnit (Luuk 11:4) liittyvät menneisyyteen ja anteeksiannon saamme Pojan työn kautta
3. Kiusaukset liittyvät tulevaisuuteen ja niihin liittyy Pyhän Hengen johdatus

Neljäs rukous koskee meidän maallisia tarpeitamme. Leipä (jae 11) tarkoittaa kaikkea, mitä tarvitsemme elämäämme - ei siis suurta ylellisyyttä.

Joka on kokenut Jumalan anteeksiannon, ei voi olla antamatta lähimmäiselleen anteeksi (jae 12, jakeet 14-15, Matt 18:21-35, vertaa myös 1 Joh 3:11-17).

Jakeen 13 loppuun on jo hyvin varhain tullut lisäys ”sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen”. Sitä ei löydy kaikkein varhaisimmista käsikirjoituksista, siksi se on nykyään alaviitteenä.

Kiusauksia tulee aina olemaan (jae 13, vertaa Matt 18:7, 26:41). Mutta on tärkeää muistaa, ettei Jumala kiusaa ketään (Jaak 1:13, vertaa myös 1 Kor 10:13).

Jakeen 13 lopussa sana paha voitaisiin hyvin kirjoittaa ilolla alkukirjaimella ”Paha”, sillä kyse on siitä, että Jumalan vastustaja, Saatana haluaa erottaa meidät Jumalasta eri tavoin (katso 1 Piet 5:8).

Oikea paastoaminen – Matt 6:16-18

Suomalaiseen ja luterilaiseen kristillisyyteen yleensäkin kuuluu tänä päivänä hyvin vähän paastoa. Toisin on edelleen roomalais-katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa on vuosittain noin 200 paastopäivää, joka viikon keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä. Juutalaisuudessa viikottaiset paastopäivät olivat maanantai ja torstai: päivät, jolloin Mooses nousi ja laskeutui Siinain vuorella saamaan Jumalalta kymmenen käskyn lakia (vertaa Luuk 18:12). Meidän kristillinen kalenterimme tuntee paaston adventtiaikana ja ennen pääsiäistä, mutta taitaa olla niin, ettei se juuri näy muussa kuin jumalanpalveluksen hieman ”riisutummassa” muodossa.

Jeesuksen opetuslapset eivät paastonnet Jeesuksen julkisen toiminnan aikana, kuten esimerkiksi Johannes Kastajan opetuslapset tekivät (Matt 9:14), mutta jo tuossa yhteydessä Jeesus sanoi, että hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa jälkeen hänenkin opetuslapsensa tulevat paastoamaan (Matt 9:15). Näin näemme tapahtuneen jo alkukirkon aikana (Apt13:2, 14:23).

Vanha testamentti määräsi vain yhden vuosittaisen paastopäivän, suuren sovituspäivän (3 Moos 16, erityisesti jakeet 29-31), mutta lainopettajien opetus vaati kahta viikottaista paastopäivää.

Jae 16 muistuttaa meitä siitä, ketä varten paastoamme: toisia ihmisiä, itseä vai Jumalaa varten. Toisten ihmisten huomion saamiseksi paastoaminen on väärin, sen sijaan itselle ja omalle hengellisyydelle paastoamisesta on hyötyä, auttaahan se keskittymään oleelliseen. Paaston pitäisi lähentää meitä Jumalaan.

Paasto oli katumuksen ilmentymä, siksi ihmisillä oli kiusaus näyttää toisillekin, kuinka ankarasti minä nyt kadun syntejäni, kuinka hurskas ihminen minä olenkaan (jae 16). Mutta oleellista ei ole ihmisten arviointi, vaan Jumalan arvio (jae 17). Siksi oikea paastoaja voi voidella päänsä öljyllä, joka oli iloisen tapahtuman merkki. Vertaa myös Jes 58: oikea paasto: siihen kuului lähimmäisestä huolehtiminen, ei hänen riistämisensä, kuten Jesajan aikana usein tapahtui. Paasto edelsi usein myös tärkeitä ratkaisuja (Ester 4:16, Matt 4:1-2, Apt 13:1-3, 14:23)

Ruoantarve on perustarpeemme, mutta valitettavasti yksi (perus)syntimme on ahneus. Paasto opettaa meille oikeaa itsensähillitsemistä (vertaa 1 Kor 9:24-27). Eräs ystäväni sanoi kerran: ”Kun olin lapsi, meille ei koskaan ostettu mitään, mitä tarvittiin, vaan vain sellaista, mitä ilman ei tultu toimeen!” Oikea paasto johtaa meitä samaan: näkemään, mikä on meille välttämätöntä elämässä. Monesta voimme luopua, mutta emme Jumalan armosta.

Mammona – Matt 6:19-24

Aarteiden kokoaja (jae 19) ajattelee huomista ja tulevaisuutta, ei tätä päivää. On oikein varustautua tulevaisuuden varalle, mutta on väärin unohtaa elää tätä päivää.

Maallinen omaisuus ei ole koskaan täysin turvassa. Maailmanhistoriasta voimme nähdä erilaisia katastrofeja, jotka ovat vieneet ihmisiltä kaiken.

Aarteen kokoaminen taivaaseen (jae 20) on myös tulevaisuuteen liittyvää toimintaa. Usko Jeesuksen antaa meille iankaikkisen elämän. Sitä aarretta ei mikään eikä kukaan voi riistää meiltä.

Pentti Saarikoski kääntää jakeessa 21 osuvasti: ”Missä on aarteesi, siellä ovat ajatuksesi!” Ihminen ajattelee, sitä, mikä on hänelle tärkeää. Luther on sanonut, että ihmisen Jumala on se, mistä hän kokee olevansa riippuvainen. Mistä sinun elämäsi on kiinni? Tai toisin sanoin: mikä on viimeinen asia elämässäsi, josta haluat luopua.

Jakeiden 22-23 selitykseksi käy vuorisaarnan loppu (Matt 7.24-27): mikä on ihmisen elämän perustus. Jos perustus on oikea, elämä saa oikean suunnan. Mutta jos perustus on väärä, ennemmin tai myöhemmin tulee väistämättä onnettomuus, tuho.

Mammona (jae 25) on aramealainen sana, joka tarkoittaa omaisuutta. Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Samaa voi sanoa omaisuudesta. Ei se sinänsä ole pahaa, kyse on siitä, mihin ja miten sitä käytetään. Omaisuudellaan voi myös palvella Jumalaa ja hänen valtakuntaansa. Mutta se voi myös nousta erottamaan meidät Jumalasta.

Kreikassa "palvella" (jae 24) tarkoittaa (myös) orjana olemista. Kahden isännän orjana oleminen oli mahdotonta, koska orja oli isäntänsä omaisuutta. Toki tuollaisia yhdessä omistettuja orjia oli, mutta yleensä tilanne tuotti suuria vaikeuksia molemmille omistajille.

Huomaa, että Jeesus antaa meille valinnanmahdollisuuden vain kahden isännän välillä. Muita vaihtoehtoja ei ole: on valittava Jumalan ja hänen vastustajansa väliltä. Puolueetonta maaperää ei ole olemassa.

Pyhä huolettomuus – Matt 6:25-34

Tämä on yksi niitä raamatunkohtia, joista täydellä syyllä voidaan sanoa, että se on vaikea kohta. Sitä ei ole vaikea ymmärtää, mutta sitä on hyvin vaikea elää todeksi. Jeesus lähetti opetuslapsensa julistamaan evankeliumia hyvin vähin varustein (Matt 10:5-10): se oli heille myös opetus luottaa Jumalan huolenpitoon.

Huolehtiminen (jae 25, Kirkkoraamattu-1938 ”murehtia”) ei tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi pitää huolta tietyistä asioista elämässämme. Kyse on sellaisista asioista, joihin emme voi vaikuttaa. On turha pohtia ja murehtia sellaista, jota ei voi muuttaa. Vanha rukous onkin: ”Anna Jumala minulle kyky hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja anna voima tehdä se, mitä voin muuttaa. Ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan!”

Luonto - eläimet (jae 26, katso myös Ps 104, 21-28 ja 147:9) ja kasvit (jae 28) - muistuttavat meitä jatkuvasti Jumalan huolenpidosta. Jumala ei ole vain Luoja vaan myös maailman ylläpitäjä.

Murehtiminen ei pidennä elämää (jae 27), pikemmin lyhentää sitä merkittävästi. Viime aikoina on yhä enemmän korostettu sitä, kuinka suuri merkitys ihmisen elämänasenteella on hänen tyytyväisyyteensä ja hyvinvointiinsa.

Palestiinassa oli vähän puita, siksi kaikki palava roska käytettiin hyväksi (jae 30). Välimeren itäpään kuiva ja kuuma tuuli kuivatti kukoistavan kasvillisuuden yhdessä päivässä.

Kristityn tulisi luottaa Jumalaan: hän kyllä tietää, mitä me tarvitsemme (jae 32) ja antaa meille kaiken tarvittavan ajallaan.

Käskytkin muistuttavat meitä siitä, että ensin on rakastettava Jumalaa yli kaiken (jae 33), vasta sitten tulee kaikki muu (vertaa Matt 22: 34-40). Kyse ei ole siitä, että pitää aluksi etsiä Jumalaa ja vasta sitten kaikkea muuta, vaan siitä, että koko ajan pitää jäädä Jumalan huolenpidon varaan (vertaa Apt 4:19)

Vanha kristillinen opetus on: Eilinen on mennyt, huominen ei vielä ole tullut, tänään auttaa Herra! (vertaa jae 34). Meillä on jatkuvana vaarana alkaa ”elää vasta huomenna tai sitten, kun...” Ei meillä ole kuin tämä päivä.