Matteuksen evankeliumin luku 25 luettavissa netissä

Tässä luvussa ovat Matteuksen evankeliumin viimeiset kolme vertausta. Jeesus on edelleen Öljymäellä, vastapäätä Jerusalemin temppeliä ja opettaa opetuslapsilleen lopun ajoista.

Tyhmät ja viisaat morsiusneidot – Matt 25:1-13

”Silloin” (jae 1) viittaa Jeesuksen paluun ja maailmanlopun aikaan. Morsiusneidot (jae 1) olivat morsiamen ystäviä, neitsyitä. Sulhanen lähti ystävineen noutamaan morsianta tämän isän talosta ja toi hänet kulkueessa omaan taloonsa. Nämä morsiusneidot odottivat jossain tuon tien varrella. Mitä kauemmas ehti vastaan, sitä suurempi oli kunnianosoitus (jae 6).

On tärkeää nähdä, että tämä vertaus ei puhu pahuudesta ja hyvyydestä, vaan tyhmyydestä ja viisaudesta (jae 2). Uskoon kuuluu myös tämä puoli: pitää oikein muuttaa elämäänsä uskon perusteella. Jos se, mitä uskon, on totta, minun on myös elettävä sen mukaan.

Öljyastian mukaan ottaminen olisi pitänyt olla itsestään selvää (jae 4). Yöllä ulkona käytettiin soihdun tapaisia lamppuja. Niiden öljysäiliö riitti vain noin viideksitoista minuutiksi. Siksi oli selvää, että sulhasen viipyessä lisäöljy oli ilman muuta tarpeen. Öljynä käytettiin oliiviöljyä.

Lamppua käytetään Raamatussa Jumalan sanan vertauskuvana (Ps 119:105). Meidän on tärkeää muistaa, että mitä pimeämmäksi aika käy, sitä helpommin meidän järkemme menee harhaan. Silloin pitää uskoa vain se, mitä Jumala meille sanassaan on puhunut.

Se, että kertomus sijoittuu yöhön, on meille muistutus siitä, että lopunaikoina – jopa kirkossa – on vallalla pimeys. On myös hyvä huomata, että kaikki kymmenen morsiusneitoa nukahtivat. Valvominen ei ole vain hereillä pysymistä, vaan siihen liittyy myös oikea varustautuminen.

Jumala viivyttää Kristuksen paluuta. Mutta se on merkki hänen armostaan: hän tahtoo mahdollisimman monen pelastuvan.

Pelastukseen liittyy kaksi puolta. Ensinnäkin on Jumalan pelastusteko Golgatalla: kaikkien on mahdollista pelastua. Sitä kuvaa se, että kaikilla kymmenellä morsiusneidolla oli lamput. Mutta sen lisäksi tarvitaan jotain, joka on henkilökohtaista, jota ei voi antaa toiselle tai jakaa toisen kanssa (jae 9). Sydämen usko pelastaa. Kukaan ei voi uskoa toisen puolesta.

Kertomus puhuu myös jaosta kahteen (jakeet 10-12), kuten oikeastaan kaikki Jeesuksen opetukset lopunajoista. Kaikki eivät todellakaan pelastu! Kun taivaan ovi on suljettu joltakin, kukaan ei voi sitä enää avata (Ilm 3:7).

Odottaminen koitui osalle morsiusneitoja kohtalokkaaksi. Samaa voi sanoa tämän ajan kirkosta – Kristuksen paluun viipyminen tulee uskon koetukseksi. Liian paljon opetetaan, että kun Kristus ei vielä ole palannut, ei hän enää koskaan palaakaan. Jo alkukirkon aikana oli niitä, jotka eivät enää uskoneet Kristuksen paluuseen (katso esimerkiksi 1 Tess 4:13-5:11), mutta meidän aikanamme sellainen ajattelu on lisääntynyt todella paljon. Kristus joutuikin sanomaan, että löytäneekö hän (elävää) uskoa, kun hän kerran palaa (Luuk 18:8). Ulkoisesti kaikilla kymmenellä kaikki näytti olevan kunnossa: mutta puolet heistä eivät olleetkaan valmistautuneet.

Tämä vertaus puhuu paitsi valvomisesta (jae 13), myös oikeanlaisesta varustautumisesta (jakeet 8-9). Sleyn sisälähetysjohtaja Väinö Uusitalo kertoi tapauksen ajalta, jolloin hän oli Ylihärmän kirkkoherra: Hän oli matkalla Vaasaan ja eräällä sillalla vastaantuleva auto lähti ohittamaan toista autoa. Kolmea autoa ei millään sopinut rinnakkain tuolle sillalle. Kun Väinö näki onnettomuuden olevan väistämättömän, hän ajatteli: ”Et poika ehdi!” Ei mitään ylevää, ei mitään elämän filminauhaa. Jos tuo onnettomuus olisi ollut kuolemaksi, ei hän olisi ehtinyt valmistautua tästä ajasta lähtöön tuossa lyhyessä hetkessä. Piti olla jo valmis! (jae 10: "Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin.")

Se, että Jumala tuntee meidät, on suurempi ja tärkeämpi asia kuin se, että me tunnemme Jumalan (jae 12, vertaa Gal 4:9).
Jae 13 muistuttaa meitä taas kerran siitä, että lopun ajankohtaa ei tiedä kukaan ihminen.

Palvelijoille uskotut rahat – Matt 25:14-30

Luukkaan evankeliumissa on kertomus, joka muistuttaa paljon tätä kertomusta (Luuk 19:12-27), mutta jossa on myös huomattavia eroja tähän kertomukseen. Mielestäni on itsestään selvää, että Jeesus kertoi samoja ja samantapaisia vertauksia eri yhteyksissä monia monia kertoja. Niinpä eri evankeliumikirjoihin on tullut eri kertomuksia, jotka muistuttavat jossain määrin toisiaan. On turha lähteä muovaamaan niistä samanlaisia tai etsimään alkuperäistä muotoa, kuten nykyraamatuntutkimus usein haluaa tehdä.

Itse asiassa tämän vertauksen kohdalla olisi syytä lukea Matteuksen evankeliumin loppujakeet:

"Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."
(Matt 28:18-20)

Se on selitys tähän vertaukseen. Jeesus jätti omilleen tehtävän palatessaan Isänsä luo. Aikanaan tulee myös tilinteko tästä tehtävästä. Millainen on oma osamme silloin: tulemmeko Jumalan eteen kymmenen, neljän vai yhden talentin kanssa?

Tuon ajan Lähi-idässä oli paljon maatiloja, joiden omistajat asuivat muualla, usein suurissa kaupungeissa, myös pääkaupungissa Roomassa. He jättivät omaisuutensa luotettujen palvelijoiden, itse asiassa yleensä orjien, hoitoon. Tämä vertaus oli siis otettu sen ajan arkielämästä.

Isäntä antoi rahat kunkin palvelijan kykyjen ja lahjojen mukaan (jae 15). Ei siis vaadittu mahdottomia: yhden talentin saanut ei olisi selvinnyt viidestä talentista, mutta sitä ei häneltä vaadittukaan.

Talentti oli alun perin painomitta, noin 30 kiloa, mutta ajan mittaan siitä tuli raha. Näinhän kävi myöhemmin Euroopassa: aluksi rahat olivat suuria metallilevyjä, mutta sitten rahan arvo sidottiin kultaan (=kultakanta: valtio sitoutui vaihtamaan rahan tiettyyn kultamäärään; nykyisin rahoilla on vain niille sovittu ja kansainvälisillä rahamarkkinoilla muotoutuva arvo).

Monissa kielissä talentti-sanan johdannaiset tarkoittavat lahjakkuutta.

Summat olivat kaikki suuria: yksi talentti oli 6000 päivän eli noin 20 vuoden päiväpalkka, viisi talenttia oli sadan vuoden palkka. Koko summa eli 8 talenttia oli 48000 denaaria eli jos vuodessa olisi ollut 300 työpäivää: 160 vuoden palkka. Meidän rahassamme puhuttaisiin siis miljoonista.

Kaksi ensimmäistä palvelijaa onnistuivat kaksinkertaistamaan isäntänsä antaman rahan. Mutta ajattelen, että isäntä olisi hyväksynyt jopa alle yhden talentin summan viimeiseltä palvelijalta: hänen vikansa ei ollut epäonnistuminen, vaan se, ettei hän edes yrittänyt. Hän halusi pelata varman päälle – ja lopulta sai siitä ankarimman mahdollisen rangaistuksen. Raha oli annettu käyttöä varten, ei kätkettäväksi. Samoin on evankeliumin laita: sitäkään ei pidä kätkeä (vertaa Matt 5:14-17).

"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella."
(Matt 5:14)

Jakeissa 21 ja 23 "Tule herrasi ilojuhlaan!' kirjaimellinen käännös olisi ”herrasi iloon”, mutta Kirkkoraamattu-1992:n käännös osunee lähemmäs tarkoitusta: Kyse on varmaan ollut isännän paluun kunniaksi järjestetystä paluujuhlasta. Jakeet ("minä panen sinut paljon haltijaksi") paljastavat myös sen, että taivaassakin ”tehdään työtä” – se ei ole vain lepoa ja makailua.

Tuona aikana lainopettajat opettivat, että toisen omaisuus piti nimenomaan haudata maahan. Jos joku löysi sen (vertaa Matt 13:44), kätkijän ei tarvinnut korvata sitä.

Kolmannen palvelijan sanat isännälleen paljastavat, että hänellä oli negatiivinen kuva isännästään. Mutta silti hän ei toiminut sen mukaan! Hän itse tiesi, että pelkkä säilyttäminen ei riitä. Mutta menettämisen pelossa hän valitsi sen tien, joka ilman muuta oli johtava huonoon lopputulokseen. Mies tuomitsi itse itsensä! Tuollainen kuva on valitettavan usealla ihmisellä myös Jumalasta. Mutta hänen kohdallaan se on täysin väärä. Tässä kohdin pitää nähdä, että vertausten jokaista yksityiskohtaa ei pidä lähetä tulkitsemaan ja soveltamaan liian pitkälle.

Koron ottamista (jae 27) pidettiin juutalaisuudessa vääränä. Mooseksen laki kielsi koron ottamisen juutalaisilta, mutta pakanoilta ottaminen oli sallittua (2 Moos 22:24, 3 Moos 25:35-38, 5 Moos 23:20-21).

Jakeessa 27 on anakronismi, eli jonkin asian sijoittaminen väärään aikakauteen, kun puhutaan pankista: pankki-sana on paljon myöhäisempi. Edellinen käännös puhuukin ”rahanvaihtajista”. Heillä oli pöytänsä jopa Jerusalemin temppelin esipihalla (Matt 21:12).

Jae 28 paljastaa, että palvelijat saivat pitää hankkimansa talentit ja jopa annetun pääoman!

Kapitalismi lähtee siitä, että rikastumiseen tarvitaan alkupääoma. Kolmas palvelija sai sen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Siksi voimme sanoa, että hänellä ei tosiasiassa ollut mitään – vaikka hän olikin saanut tavattoman suuren summan rahaa isännältään. Tämä on vertauskuva pelastuksesta: kaikki eivät halua ottaa sitä vastaan, vaan kätkevät sen maahan. Jakeen 29 ajatus löytyy myös Matt 13:12:sta: "Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on."

Vertaus päättyy vertauskuvaan kadotuksesta (jae 30). Jälleen esillä on jako kahtia. Samalla se valmistaa seuraavaa vertausta – kuvaa viimeisestä tuomiosta (jakeet 31-46), joka jääkin Matteuksen evankeliumin viimeiseksi Jeesuksen kertomaksi vertaukseksi.

Tämä kertomus on vahva osoitus Jumalan ja hänen tuomionsa oikeudenmukaisuudesta. Kaikkia ei tuomittu samoilla mitoilla: kaksi talenttia saaneelta ei vaadittu kymmentä tai edes viittä talenttia. Jumala ottaa viimeisellä tuomiolla huomioon itse kunkin mahdollisuudet vastaanottaa pelastava evankeliumi. Siksi meidän ei tarvitse pelätä, että tuomio olisi joillekin epäoikeudenmukainen. Meidän tulee kysyä, mitä me teemme sillä evankeliumin sanalla, joka on meille annettu – ei sitä, miksi kaikki ihmiset maailmassa eivät ole saaneet yhtä monta talenttia kuin me olemme saaneet.

Meidän pitää muistaa, että meillä on vastuu nimenomaan siitä, mitä meillä on – ei siitä, mitä meillä ei ole. Kaksi talenttia saaneen ei tarvinnut huolehtia siitä, että hän ei hankkinut viittä lisätalenttia.

Kertomus osoittaa myös sen, että rikastuminen tai kaupankäynti ei ole Raamatun-vastaista, kuten joskus väitetään. Koko kapitalistinen maailma on rakentunut voitontekemisen varaan. Jos ei toimita ja etsitä voittoa, kenelläkään ei ole hyvä olla. Mutta samalla on muistettava, että mammonasta ei saa tulla meidän jumalamme: kerran siitä on joka tapauksessa luovuttava (vertaa Matt 19:16-26).

Kertomus on kuitenkin myös selitystä edellä olevaan kymmenen morsiusneidon vertaukseen: valvominen ei ole toimettomuutta.

Jako kahtia – Matt 25:31-46

Tämä viimeinen jakso ei ole oikeastaan vain vertaus, vaan samalla myös kuvaus siitä, mitä viimeisellä tuomiolla tulee tapahtumaan. Tämän jakson kohdalla on vaara, että selittämisestä tulee selittelyä: halutaan selittää pois tietyt vaikeat asiat. Mutta tälläkin kohden meidän on luettava Raamattua, niin kuin se on kirjoitettu eikä niin kuin me tahtoisimme sen olevan kirjoitettu.

Istuutuminen (jae 31) oli merkki tuomion aloittamisesta. Jae 32 edellyttää ylösnousemusta, vaikka sitä ei siinä mainitakaan. Kyse on kaikkien aikojen kaikista ihmisistä.

Ryhmät ovat valmiita jo ennen tuomion julistamista (jakeet 32-33): nyt tuomio vain julistetaan, kummankin ryhmän osa on jo selvä ja lopullinen. Ihmisen iankaikkinen osa ratkeaa jo tämän elämän aikana, ei vasta sen päätyttyä.

Joka ilta paimen erotteli lampaat ja vuohet (jae 32): vuohet kestävät kylmää huonommin kuin lampaat. Oikea puoli (jae 34) on arvokkaampi (kuten lammaskin oli arvokkaampi eläin kuin vuohi) – sehän näkyy yhä palkintokorokkeella: hopean voittajan paikka on kullan voittajan paikan oikealla puolella.

Tämän jakson on usein väitetty opettavan pelastusta tekojen kautta. Mutta jos näin väitetään, on jätetty huomioimatta yksi tärkeä seikka: noiden kahden ryhmän vastaukset (jakeet 37-39 ja 44). Kumpikaan ryhmä ei tiennyt tehneensä jotain, joka vaikutti heidän pelastukseensa (vertaa Jes 58:6-7). Vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki (Matt 6:3). Voimme jopa sanoa, että jos kadotukseen joutuneet olisivat tienneet tekemättä jättämistensä seuraukset, he ilman muuta olisivat tehneet noita tekoja. Kyse on siitä, josta Raamattu niin monta kertaa opettaa: puu tekee hedelmiä lajinsa mukaan. Tai kuten uskonpuhdistaja Martti Luther asian ilmaisi: ”Eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja!”

Tämä kertomus on meille vakava muistutus siitä, että kristillinen usko ei ole ideologia, vaan se on elämää.

Raamatussa ”veli” (jae 40) tarkoittaa nimenomaan kristittyä, Jeesukseen uskovaa (vertaa Matt 18:15 ja erityisesti 10:42). Niinpä tämä kertomus ei niinkään puhu yleisestä hyväntekemisestä – sitähän me näemme myös muissa uskonnoissa – vaan siitä, mitä tehdään sen takia, että joku on kristitty. Toki meidät kaikki on kutsuttu lähimmäisen rakastamiseen (Matt 22:39), mutta se ei ole meidän pelastuksemme perusta.

Jae 41 paljastaa, että kadotus on tarkoitettu vain Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Kenenkään ihmisen ei tarvitsisi mennä sinne. Mutta ne, joille Jumalan armo ja pelastus eivät kelpaa, joutuvat sittenkin sinne.

Jae 46 puhuu nimenomaan iankaikkisesta tuomiosta: osia ei enää koskaan tulla vaihtamaan. Mikään kiirastuli ei puhdista kadotukseen tuomituttua taivaaseen kelpaavaksi.

Tähän päättyvät Jeesuksen opetuspuheet Matteuksen evankeliumissa (vertaa Matt 26:1).