Tässä luvussa on jälleen yksi Matteuksen evankeliumin puhekokoelmista. Voisimme kutsua sitä kiistakeskustelujen kokoelmaksi. Mutta jos ajattelemme, kuinka lyhyen ajan tarvitsemme näiden neljän keskustelun (jakeet 16-46) lukemiseen, ymmärrämme, että jälleen meille on säilynyt vain pienen pieni osa siitä, mitä Jeesus opetti ja keskusteli viimeisen viikon aikana Jerusalemissa.

Kuninkaan hääjuhla – Matt 22:1-14

Israelille oli tuttu vertaus häistä kuvana Israelin ja Jumalan suhteesta. Mutta tässä Jeesus puhuu korostetusti kuninkaan pojan häistä: Jeesus oli Jumalan poika (vertaa Matt 9:14-17). Lähes vastaava vertaus löytyy myös Luukkaalta (Luuk 14:15-24, mutta se on kerrottu eri yhteydessä ja sisällössäkin on paljon eroja). Onkin selvää, että Jeesus kertoi samantapaisia vertauksia eri yhteyksissä – eihän siihen aikaan ollut mitään tapaa, jolla koko kansa yhdellä kertaa olisi saanut tietoonsa asian. Luukkaan evankeliumissa kyse on korostetusti siitä, että kutsutut eivät halunneet tulla, vaan pikemmin halusivat jopa loukata kutsujaa. Matteuksella korostus on enemmän siinä, ketkä lopulta pääsevät sisään hääjuhlaan.

”Heille” jakeessa 1 tarkoittaa ylipappeja ja fariseuksia, joille Jeesus oli kertonut jo kaksi vertausta luvussa 21.

Lähi-idässä kutsu lähti kahteen kertaan: ensin alustava kutsu (vertaa jae 3) ja sitten lopullinen, kun kaikki oli valmista. Kutsutut olivat siis luvanneet tulla, mutta viime hetkellä kieltäytyivät tulemasta. Se on kuva Israelin kansasta ja erityisesti sen uskonnollisista johtajista: se halusi olla Jumalan oma kansa, mutta kun Jeesus tuli kutsumaan heitä Jumalan valtakuntaan, he eivät halunneetkaan tulla.

Jakeessa 7 on nähtävissä ennustus Jerusalemin tuhosta, joka tapahtui vuonna 70 j.Kr., siis noin 40 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Kun kutsutut eivät halunneet tulla, häihin kutsuttiin muita (jakeet 8-9). Tässä on ennustus pakanalähetyksen ajasta. Kun juutalaiset eivät tulleet kristityiksi, kirkko muuttui pakanataustaiseksi hyvin nopeasti syntymänsä jälkeen.

On arveltu, että isännällä oli juhlapuku vieraita varten (vertaa 2 Kun 10:18-22). Erityisesti tässä tilanteessa sellainen olisi ollut tarpeen, kansahan koottiin suoraan kaduilta ja toreilta – eihän heillä voinut olla juhlapukua mukanaan.

Se, ettei mies ottanut tarjottua juhlapukua vastaan, osoitti halveksuntaa isäntää kohtaan. Taivaaseenkin päästään vain ottamalla vastaan Jeesuksen vanhurskaus (vertaa Jes 61:10 ja Ilm 19:8). Paavali puhuu siitä, kuinka meidät on puettu Kristuksen vanhurskauteen (Gal 3:26-27, vertaa myös Luuk 15:22).

Jakeet 13 ja 14 puhuvat iankaikkisesta kadotuksesta. Danielin kirjassa kerrotussa tulisessa pätsissä tapahtui samoin: tuomitut sidottiin ja heitettiin tuleen (Dan 3:20-25).

Kutsu kuuluu kaikille ja sen tulisi tulla myös kuulutetuksi kaikille. Mutta kaikki eivät ota sitä vastaan (jae 14). Kutsun voi hylätä myös käytännön elämällään (vertaa Matt 18:21-35, vertaus armottomasta palvelijasta). Eivät pakanatkaan pelastu automaattisesti. Juutalaisten opettajien ongelma Jeesuksen aikaan oli se, että he opettivat, että juutalaiset pelastuisivat automaattisesti: heille riittäisi kuuluminen valittuun kansaan. Mutta totta ei ole myöskään ”ruotsalainen kansankirkollisuus”: kukaan ei tule Jumalan lapseksi syntymän, vaan kasteen ja uskon kautta.

Veron maksaminen keisarille – Matt 22:15-22

Kun Rooma vuonna 6 jKr. otti Juudean suoraan hallintaansa, sen asukkaiden piti alkaa maksaa ns. henkiveroa. Se meni suoraan keisarin kassaan, siksi on aivan oikein puhua siitä, pitääkö veroa maksaa keisarille. Rooman valtio peri muitakin veroja ja tulleja, mutta tämä oli erityisen vihattu, ohihan se merkki kansan alamaisuudesta ja alistamisesta Rooman keisarin alle.

Fariseusten yhteistyöjoukko on outo: Herodeksen kannattajat halusivat Herodes Antipaan myös Juudean hallitsijaksi. He kannattivat veron maksamista. Fariseukset taas vastustivat koko Rooman valtakuntaa ja veron maksamista. Jo pelkästään tästä yhdistelmä Jeesus saattoi nähdä, että kysymystä ei esitetty täysin puhtain päämäärin.

Herodeksen kannattajat olivat toki sikäli hyvä yhteistyökumppani, että he mielellään kavaltaisivat Jeesuksen roomalaisille, jos hän vastustaisi veron maksamista. Jos taas hän kannattaisi sitä, fariseukset yllyttäisivät kansan vihan Jeesusta vastaan. Kysymys oli siis muotoa, johon ei voinut vastata oikein: sekä kieltävä että myöntävä vastaus toisivat Jeesukselle ongelmia.

Jeesuksen vastustajien tarkoitus oli saada Jeesus Rooman vallan edessä syytteeseen jostain vakavasta rikoksesta. Roomalaiset olivat ottaneet juutalaisilta pois oikeuden langettaa kuolemantuomion (Joh 18:31) – jos Jeesus aiottiin saada hengiltä, tuomio olisi pakko saada roomalaisten taholta.

Mielistely ja toisen rohkeuden korostaminen ovat usein saaneet ihmiset puhumaan liian rohkeasti (jae 16). Mutta Jeesus näki vastustajiensa tarkoitusperät (jae 18): he olivat teeskentelijöitä, ulkokultaisia (KR-1938).

Jeesus pyysi esiin denaarin, jolla vero piti maksaa (jae 19). Jo tässä kohdassa Jeesuksen vastustajat paljastivat kaksinaamaisuutensa: epäjumalankuvana pidettyä rahaa ei olisi saanut tuoda lainkaan temppelialueelle (vertaa Matt 21:23), vaan se olisi pitänyt vaihtaa rahanvaihtajien pöydillä (Matt 21:12-17) pyhäkkösekeleiksi. Denaarissa oli keisari Tiberiuksen (14-37 jKr.) kuva ja teksti: ”keisari Tiberius Augustus, jumalallisen Augustuksen poika”. Juutalaiset eivät hyväksyneet ihmisten kuvia rahoissa – he pitivät sellaista toisen käskyn rikkomisena - ja teksti teki keisarista vielä selvemmin jumalan.

Jeesuksen vastaus on viisas ja vei vastustajilta kaikki aseet. Juutalaiset kauppiaskansana hyötyivät Rooman valtakunnan tuomasta rauhasta, mutta he eivät olleet valmiit maksamaan osaansa valtakunnan kuluista. Keisarilla on oma tehtävänsä Jumalan suunnitelmissa ja kansan on tuettava Jumalan antamaa esivaltaa myös veroilla (vertaa Room 13:7).

Mutta jatko on jopa tärkeämpi: ihmisessä on Jumalan kuva (1 Moos 1:27), siksi ihminen kuuluu Jumalalle. Jopa kahteen kertaan: sekä luomisen että lunastuksen kautta.

Kysymys ylösnousemuksesta – Matt 22:23-33

Saddukeukset olivat ylintä papistoa. He olivat Daavidin ylipapiksi asettaman Sadokin (2 Sam 8:17, 1 Kun 2:35) jälkeläisiä. Heidän joukostaan valittiin ylimmäinen pappi. Tuohon aikaan he olivat varsin maallistuneita ja heidän uskonnollisissa käsityksissään oli vaikutteita kreikkalais-roomalaisesta uskonnosta.

Saddukeuksilla ei juuri ollut yhteyksiä Jeesukseen, tämä kiistakeskustelu on ainoa evankeliumeissa kerrottu saddukeusten ja Jeesuksen kohtaaminen. Fariseukset olivat sittenkin lähempänä Jeesusta – siksi heillä oli paljon kiistoja Jeesuksen kanssa.

Saddukeukset kielsivät ylösnousemuksen (jae 23), mutta sen lisäksi henkiolennot – mm. enkelit (vertaa jae 30) – ja viimeisen tuomion. He hyväksyivät Vanhasta testamentista vain 5 Mooseksen kirjaa pyhiksi kirjoituksiksi. Voisi hieman kärjistäen sanoa, että tämän päivän saddukeuksia ovat liberaaliteologit.

Heidän esimerkkinsä tarkoitus oli osoittaa ylösnousemus mahdottomaksi: se sotisi järkeä ja jopa Mooseksen lakia vastaan, joka hyväksyi vain yksiavioisuuden. Eihän nainen voisi taivaassa olla seitsemän miehen vaimo! Rabbit opettivat, että ensimmäinen avioliitto jatkuu taivaassa.

Esimerkissä oli kyse ns. leviraatti- eli lankousavioliitosta (latinaksi lanko on ”levir”, katso 5 Moos 25:5-6). Jos joku mies kuoli lapsettomana, hänen veljensä piti mennä naimisiin lesken kanssa ja ensimmäinen lapsi, joka syntyisi, laskettaisiin kuolleen miehen lapseksi (5 Moos 25:6). Takana oli juutalainen käsitys maasta: maa kuului Jumalalle. Jumala oli antanut kullekin suvulle oman maan hallittavaksi – se ei saanut siirtyä suvusta toiseen. Siksi suku ei saanut kuolla. Maata ei oikeastaan voinut myydä, vaan se vain vuokrattaisiin, aina 50 vuoden – riemuvuonna - välein vuokrattu maa palautuisi takaisin oikealle omistajalleen (2 Moos 25:1-34). Emme tiedä, oliko riemuvuosi koskaan käytössä Israelissa, mutta Mooseksen laissa siitä on selvä määräys. Tietysti lankousavioliiton tehtävä oli myös suojella leskeä – yksinäisen naisen asema oli todella vaikea tuon ajan yhteiskunnassa.

Saddukeukset – kuten myös fariseukset – lähtivät siitä, että ylösnousemuksen jälkeen elämä jatkuisi samantapaisena kuin täällä maan päällä. Sen Jeesus selkeästi torjuu (jae 30, vertaa 1 Kor 15:35-57). Taivaassa ei ole kuolemaa, siksi siellä ei synny lapsiakaan eikä tarvita avioliittoakaan. Mooseksen kirjojen sanalla Jeesus osoittaa Raamatun opettavan ylösnousemuksesta (jae 32, 2 Moos 3:6, Jumalan sanat Moosekselle, kun hän kutsui hänet kansansa vapauttajaksi Egyptistä).

Huomaa jakeessa 29, että Jumalan voimaa ennen sanotaan pyhät kirjoitukset. Tänäkin aikana on julistajia, jotka haluavat erottaa Jumalan voiman Raamatun sanasta. Mutta Jeesus tekee päinvastoin: perustavaa on Jumalan ilmoitus, vasta sen pohjalta voidaan kokea Jumalan voima.

Jeesuksen opetuksilla oli sama vaikutus kuin vuorisaarnalla: kansa ihmetteli (jae 33, vertaa Matt 7:28-29)

Rakkauden kaksoiskäsky – Matt 22:34-40

Jeesuksen vastaus saddukeuksille varmaankin tyydytti fariseuksia. Mutta se ei heitä tyydyttänyt, että Jeesus oli selvinnyt jo kaksi kertaa voittajana kiistakeskusteluista. Siispä vielä yksi yritys. Rabbit aidosti pohtivat, mikä on lain suurin, tärkein käsky. Siksi oli luonnollista kysyä sitä myös Jeesukselta.

Jeesuksen vastaus yhdisti Jumalan rakastamisen pystysuoran ja vaakasuoran – vertikaalisen ja horisontaalisen – ulottuvuuden. Näinhän on myös kymmenen käskyn laissa: kolme ensimmäistä käskyä puhuvat ihmisen jumalasuhteesta, käskyt 4-10 ihmisen suhteesta lähimmäiseensä.

Huomaa kuitenkin, että suhde Jumalaan on perustava. Lähimmäisen rakastaminen ei pelasta ketään. Rabbi Hillel asetti nimenomaan lähimmäisen rakastamisen tärkeimmäksi käskyksi. Nykyajan länsimainen kristillisyys on aika lailla samoilla linjoilla.

Jakeessa 37 Jeesus lainaa juutalaisten uskontunnustuksen (5 Moos 6:4-5) alkua, rukousta, jonka jokaisen juutalaisen tuli rukoilla joka päivä. Jakeessa 39 on lainaus 3 Moos 19:18 – siis ei ole niin, kuin usein väitetään, että vasta Jeesus alkoi puhua lähimmäisen rakastamisesta. Juutalaisuudessa ongelmaksi oli kylläkin tullut se, kuka on minun lähimmäiseni: vain hurskaat juutalaiset vai kaikki juutalaiset; missään nimessä he eivät voineet pitää pakanoita lähimmäisinään (vertaa kertomus laupiaasta samarialaisesta, Luuk 10:25-37).

Juutalaiset olivat laajentaneet kymmenen käskyn lakia. Lopulta erilaisia kehotuksia ja kieltoja oli yhtä paljon kuin kirjaimia kymmenessä käskyssä eli 613. 365 kieltoa, siis yksi vuoden joka päivälle, ja 248 kehotusta, käskyä.

Kuka Messias on? Matt 22:41-46

Lopulta tulee Jeesuksen vuoro kysyä vastustajiltaan. Hänen kysymyksensä vaikuttaa äärimmäisen helpolta: ”Kenen poika Messias on?” Lapsikin olisi osannut vastata siihen (vertaa Matt 21:9,15): tietysti Daavidin poika.

Mutta sitten Jeesus esittää lisäkysymyksen, joka perustuu psalmiin 110, jakeeseen 1. Sitä pidettiin messiaanisena psalmina. Jos kerran Messias on Daavidin jälkeläinen – siis häntä pienempi – kuinka Daavid voi kutsua Messiasta Herrakseen – siis suuremmaksi kuin mitä hän on. Miten Messias voi yhtä aikaa olla pienempi ja suurempi kuin Daavid?

Juutalaiset lähtivät siitä, että Messias olisi vain Daavidin jälkeläinen (2 Sam 7:14-16, Jes 11:1, Jer 23:5). Vallankumousjohtaja ja kuningas, joka uudelleen perustaisi daavidilaisen valtakunnan maan päälle (vertaa Aam 9:11).

Uusi testamentti opettaa, että Jeesus oli Daavidin jälkeläinen: molemmissa Jeesuksen sukuluetteloissa mainitaan Daavid: Matt 1:6 ja Luuk 3:31.

Mutta kristillisen uskon ja Raamatun ilmoituksen mukaan Jeesus ei ollut vain Daavidin jälkeläinen, vaan myös tämän Herra. Ihmisenä hän oli Daavidin jälkeläinen, tätä vähäisempi. Mutta Jumalana hän oli Daavidia suurempi. Messiaan jumaluuteen viitataan monta kertaa Vanhan testamentin messias-ennustuksissa, katso esimerkiksi Sak 11:13; 30 hopearahaa olivat hinta Jumalasta ja Sak 12:10; katsovat Jumalaan, jonka he ovat lävistäneet.

On vaikea tietää, eivätkö Jeesuksen vastustajat lainkaan ymmärtäneet, mitä Jeesus halusi heille sanoa. Vai eivätkö he edes uskaltaneet ajatella Messiasta Jumalan poikana?

Tässä yhteydessä Jeesus samalla kieltäytyy maallisen kuninkaan, maallisen Messiaan osasta. Hän haluaa olla sellainen Messias, jonka Jumala lähetti maan päälle.

Daavid käyttää psalmissaan sanaa ”adonaj”, jota käytetään yleisesti Jumalasta. Siksi voitaisiin kirjoittaa ”Herra” jakeessa 44 (kuten tekee Kirkkoraamattu-1938). Puhutussa kielessä isoja ja pieniä kirjaimia ei tietysti ollut, siksi myös Kirkkoraamattu-1992:n ”herra” on perusteltavissa, niinhän se on Ps 110:1:ssä sekä Kirkkoraamattu-1992:ssa että Kirkkoraamattu-1938:ssa.