Raamatun tunnetuin puhe

Matteus on kerännyt evankeliumikirjaansa useamman kokoelman Jeesuksen puheita. Tunnetuin niistä on Vuorisaarna eli luvut 5-7. Mutta tärkeitä kokoelmia ovat myös vertaukset Jumalan valtakunnasta (luku 13), kiistakeskustelut (luku 22), voi-huudot Jeesuksen vastustajille (luku 23) ja Jeesuksen opetus viimeistä ajoista (luvut 24-25).

Vuorisaarnaa pidetään usein vain moraalin ja etiikan opetuksena. Toki siinä on paljon ohjeita siitä, kuinka ihmisen tulisi elää noudattaakseen Jumalan tahtoa ja saadakseen nauttia elämässään Jumalan siunauksista, mutta silti puhe ei ole pelkkää moraaliopetusta. Luonnollinen ihminen näkee uskonnot ja myös kristinuskon mielellään pelkkänä opetuksena hyvästä elämästä. Mutta Raamattu on realistisempi: ihminen ei koskaan voi saavuttaa riittävää pyhyyttä Jumalan edessä pelkästään parantamalla omaa elämäänsä. Tarvitaan enemmän: tarvitaan Jeesuksen sovitustyö meidän edestämme.

Voimme pitää vuorisaarnaa opetuksena siitä, miten kristittynä on elettävä. Mutta on syytä muistaa, että elämän perustana on aina oppi. Kyse ei sittenkään ole pelkästään etiikasta ja moraalista, vaan myös kristillsien uskon opillisesta sisällöstä.

On tärkeä muistaa, mitä Jeesus opettaa kuudennen luvun lopussa (Matt 6:25-34): ihmisen elämässä tärkeintä eivät ole ulkonaiset asiat. Ensin pitää etsiä Jumalan valtakuntaa, ja sitten Jumala antaa kaiken, mitä tarvitsemme. Jaksossa on selvä jännite: mitä ihmiset haluavat uskonnolta ja elämältä ja mikä on Jumalan tahto ihmisten suhteen. Sama paljastuu puheen lopussa: ihmiset ihmettelivät Jeesuksen opetusta: hän puhui eri tavalla kuin heidän juutalaiset opettajansa (Matt 7:28-29).

Vuorisaarnassa voidaan nähdä kolme Jumalan vaatimusta ja kolme ihmisen tarvetta:

Jumalan vaatimukset:
1. vanhurskaus, Matt 5:13-20
2. täydellinen lain noudattaminen, Matt 5:21-48
3. ihmiskunnian hylkääminen, Matt 6:1-18

Ihmisen tarpeet:
1. vapautus huomisen murheista, Matt 6:19-34
2. vapautus kanssaihmisten laiminlyönneistä, Matt 7:1-12
3. vapautus suuren eksymyksen vaarasta, Matt 7:13-23

Kuka on autuas? Matt 5:1-12

Kun Kirkkoraamattua käännettiin 80- ja 90-luvuilla, nousi esiin myös ajatus autuas-sanan vaihtamisesta onnellinen-sanaan. Todettiin kuitenkin, että onnellisuus koetaan olotilana, jossa ei ole ongelmia tai vaikeuksia; ”elämä menee hyvin”. Kuitenkin Jeesuksen autuaaksi-julistamissa ihmisissä on paljon sellaisia, joiden elämää ei voi kuvata helpoksi tai inhimillisessä mielessä kadehdittavaksi. Yksi mahdollinen käännös voisi olla ”onniteltava”.

Matteus mainitsee jakeessa 5:1 Jeesuksen nousseen vuorelle ja jakeessa 8:1, että hän laskeutui sieltä. Selvästi hän haluaa sanoa, että Vuorisaarna on yhtenäinen kokonaisuus, jonka Jeesus piti yhdellä kertaa - ei siis mikään kokoelma Jeesuksen eri aikoina ja eri paikoissa pitämistä puheista. Luukas sijoittaa vastaavia ajatuksia sisältävän Jeesuksen puheen (Luuk 6:20-49) ”tasaiselle paikalla” (Luuk 6:17). Sitä onkin joskus kutsuttu kenttäsaarnaksi. Raamatuntutkijat pitävät yleensä näitä kahta saarnaa samana saarnana, jonka Luukas vain sijoittaa maantieteellisesti eri paikkaan. Mutta minusta olisi suorastaan uskomatonta, jos Jeesus ei olisi toistanut opetustaan useampaan kertaa eri tilanteissa ja eri paikoissa. Miksi tärkeät asiat olisi kerrottu vain kerran? Juutalaiseen kulttuuriin, asioiden oppimiseen, liittyi nimenomaan niiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen. Rabbi saattoi jopa kehuskella sillä, ettei hän ole koskaan puhunut mitään omia ajatuksiansa, vaan että hän on vain toistanut sen, mitä häntä edeltäneet rabbit ovat opettaneet.

Arvovaltaiset opettajat istuivat (jae 1, vertaa Luuk 4:20).

”Alkoi puhua ja opetti heitä näin” (jae 2) on huomattavan juhlallinen ilmaisu ja korostaa Jeesuksen opetuksen merkitystä ja hänen merkitystään opettajana.

Autuas (jae 3) on kreikaksi ”makarios”. Se on määritelty mm. ”ilo, joka ei ole riippuvainen olosuhteista”. (vertaa Joh 16:22).

Neljä ensimmäistä autuaaksijulistusta liittyy kristityn jumalasuhteeseen, neljä viimeistä suhteeseen lähimmäiseen.

Ensimmäisessä ja viimeisessä autuaaksijulistuksessa on sama ”palkinto”: Taivasten valtakunta, muissa se vaihtelee.

Autuaaksijulistukset kuvaavat kaikkien kristittyjen ominaisuuksia. Toki osa kristityistä joutuu kärsimään enemmän uskonsa takia kuin toiset kristityt, mutta kristittyinä meidän tulee olla valmiita kohtaamaan kaikki autuaaksijulistuksessa mainitut piirteet elämässämme. Voimme sanoa, että ne ovat totta jo nyt, mutta täydellisinä vasta taivaassa.

Ensimmäiseksi julistetaan autuaiksi hengessään köyhät (jae 3). Heillä ei ole itsessään mitään, mihin luottaa Jumalan edessä. Jo Vanhassa testamentissa puhuttiin usein siitä, että rikkaus tekee ihmisen kovaksi ja itseriittoiseksi ei vain toisten ihmisten edessä vaan myös Jumalan edessä (vertaa Sananl 30:7-9). Kun köyhä ei voi turvautua mihinkään omaansa, hänen on turvauduttava Jumalaan ja hänen apuunsa. "Heidän on taivasten valtakunta" (jae 3) tarkoittaa tietenkin sinne pääsemistä, osallisuutta siitä. Köyhän ainoa turva oli – ja on usein vieläkin – Jumala (Sef 3:12)

Toiseksi autuaiksi julistetaan murheelliset (jae 4). Kyse voi olla murheesta synnin ja oman heikkouden takia, mutta myös ulkoisten olosuhteiden tuomasta murheesta. Hekin ovat niitä, joita monet ihmiset pitävät huonon osan saaneina tässä elämässä. Mutta tämä elämä ei ole kaikki!

Jesaja (61:2) ennusti, että tuleva Messias lohduttaa murheellisia. Synnin tuomaan murheeseen ei ole mitään muuta lohdutusta kuin Jumalan anteeksiantamus, jonka hän teki Golgatan ristillä. Paavali opetti, että Jumalan mielen mukainen murhe johtaa pelastukseen (2 Kor 7:10).

Kolmanneksi autuaiksi julistetaan kärsivälliset (jae 5). Kyseisen kreikankielen sanan kääntäminen on vaikeaa, niinpä eri käännökset antavat erilaisia vaihtoehtoja: Kirkkoraamattu-1938 ”hiljaiset”, Kirkkoraamattu-1776: ”siviät”. Jeesus käyttää samaa sanaa itsestään Matt 11:29:ssä, jossa se on käännetty ”lempeä”. Kyse on ihmisistä, jotka eivät halua ottaa oikeutta omiin käsiinsä, vaan ovat valmiit luottamaan Jumalan apuun (vertaa Ps 37:11). Vastoin inhimillistä käsitystä juuri kärsivälliset tulevat perimään maan.

Neljänneksi autuaiksi julistetaan ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano (jae 6). Heidän toiveensa toteutuu: heidät ravitaan.

Viidenneksi autuaiksi julistetaan ne, jotka armahtavat toisia (jae 7); ”palkinnoksi” he saavat itsekin armahduksen. Toteutuu luonnosta tuttu laki: mitä kylvät, sitä niität.

Kuudenneksi autuaiksi julistetaan puhdassydämiset (jae 8). Juutalaisuus pyrki ulkoiseen puhtauteen, mutta se ei riitä Jumalan edessä: Jumala katsoo ihmisen sydämeen asti (vertaa Ps 24:4). Jumala puhdistaa meidän sydämemme uskolla (Apt 15:9). Puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan.

Seitsemänneksi autuaiksi julistetaan rauhantekijät (jae 9). Jesaja kutsui Messiasta myös Rauhanruhtinaaksi (Jes 9:5-6). Yksi maailman tunnetuimpia hengellisiä kirjoja on evankelista Billy Grahamin kirja ”Rauha Jumalan kanssa”. Sitä jokainen ihminen ennen kaikkea tarvitsee, mutta myös maallisen elämän rauha on tärkeä Jumalan lahja ihmisille. Rauhantekijöiden palkkio on ”Jumalan lapsen nimi”. Tulee muistaa, että nimi ei Raamatussa ole vain kirjainyhdistelmä, vaan se kuvaa ihmistä itseään: he ovat siis Jumalan lapsia.

Kahdeksas autuaaksijulistettu ryhmä on uskonsa tähden vainotut (jae 10). Kun maailma ei ymmärrä Jumalan tahtoa, se alkaa vainota niitä, jotka tahtovat elää sen mukaan. Tästä meillä on maailmanhistoriasta paljon esimerkkejä (katso myös Aam 5:12). Eikä uskonvainot ole vain jotain historiaa, vaan todellisuutta myös tänään eri puolilla maailmaa. Tällä hetkellä kristittyjen kovimmat vainot löytyvät usein muslimimaista. Paavali jopa sanoo, että vaino on merkki pelastuksesta (Fil 1:27-30). Se on hinta, joka on maksettava Jeesuksen seuraamisesta. Vainottujen palkinto on myös taivasten valtakunta.

Lopuksi Jeesus osoittaa sanansa kaikille opetuslapsilleen: hän ei lupaa heille helppoa tietä, vaan tien, joka on täynnä vaikeuksia, mutta joka lopulta johtaa perille taivaaseen (jakeet 11-12).
Huomaa kuitenkin jakeessa 11 sanat ”minun tähteni”. Ei kaikki vaino ja ahdistus suinkaan nouse siitä, että me haluamme seurata Jumalan tahtoa. Paljon on vikaa myös meidän käytöksessämme, suhtautumisessamme toisiin ihmisiin.

Uuden liiton ihmisten kohtalo on sama kuin vanhan liiton hurskaiden ja profeettojen (jae 12, Ps 44:23).

Palkka (jae 12) ei ole ansio, vaan pikemmin hyvitys siitä, että on halunnut olla ja pysyä Jumalan lapsena.

Suolana ja valona maailmassa – Matt 5:13-16

Suolalla (jae 13) on kaksi tehtävää: maustaminen ja säilyttäminen. Kristittyjen tulisi tuoda tähän maailmaan ”mausteeksi” Jumalan tahtoa. Kristittyjen tehtävä on myös säilyttää, varjella ihmiskuntaa synnin tuholta. Suolaa käytettiin myös liiton solmimisen yhteydessä (4 Moos 18:19, 2 Aikak 13:5) ja uhritoimituksissa (3 Moos 2:13).
Kuolleesta merestä kerätty suola oli usein puhdistamatonta ja siksi se saattoi pilaantua. Tunkiot olivat kaduilla, siksi poisheitetty joutui ihmisten tallattavaksi.

Valo (jae 14) paljastaa, miten asiat ovat. Kaikki ihmiset eivät pidä siitä, siksi he haluavat jäädä pimeyteen (vertaa Joh 1:9-12). Samalla tavalla avoimeen haavaan joutunut suola kirvelee: ei ihmisiä kiinnosta kuulla, kuinka heikkoa heidän vaelluksensa on Jumalan edessä. Mutta kristittyinä emme voi vaieta ja antaa heidän jatkaa matkaansa kohti kadotusta, vaikka se ei toisikaan meille kansansuosiota, että muistutamme ihmisiä siitä, mitä Jumala meiltä tahtoo.

Korkealla vuorella sijaitseva kaupunki näkyy kauas (jae 14). Kristittyjen tehtävä on olla kuin majakka, joka osoittaa oikean tien kohti taivasta. Toinen vertauskuva voisi olla kuu, joka on itsessään pimeä ja valoton, mutta heijastaa auringon valoa. Kristitynkään ei pidä tuoda esiin omaa valoaan, vaan Kristuksen valoa.

Tuon ajan asunnoissa oli usein vain yksi huone ja usein vain yksi lamppu, jonka piti siis valaista koko huonetta (jae 15). Siksi lamppu piti laittaa lampunjalkaan, jotta valo leviäisi laajemmalle. Vakkaa käytettiin lampun sammuttamiseen. Kun liekki tukahtui, ei huoneeseen tullut käryä. Kristittyjen ei siis tule piilottaa tai jopa kuolettaa uskoaan, vaan näyttää se kaikille ihmisille, että hekin voisivat löytää uskon, yhteyden Jeesukseen (jae 16). Sydämen uskoa ihmiset eivät voi nähdä, mutta he voivat nähdä ne teot, jotka usko saa aikaan.

Suola kuvaa sitä, että meidän tehtävämme kristittyinä tässä maailmassa on estää pahaa – estää maailmaa pilaantumasta. Valo kuvaa taas sitä tehtävää, joka meillä kristityillä on hyvän puolustamissa ja edistämisessä.

Vain lain täydellinen noudattaminen pelastaa – Matt 5:17-20

”Laki ja profeetat” (jae 17) tarkoitti tavallisessa kielenkäytössä koko Vanhaa testamenttia. Jeesus tuli toteuttaman profeettojen Messias-ennustukset, mutta toisaalta myös Mooseksen lain uhritoimitusten perimmäisen tarkoituksen: tuomaan syntien sovituksen.

Kun Jeesus ei halunnut noudattaa fariseusten laintulkintaa - erityisesti kysymys sapatin oikeasta viettämisestä nousi jatkuvasti kiistan aiheeksi - saattoi helposti syntyä käsitys, että Jeesus hylkäsi Vanhan testamentin. Mutta hän hylkäsi vain siihen tehdyt inhimilliset lisäykset. Saman ongelman kanssa uskonpuhdistaja Martti Luther joutui taistelemaan: etsimään myöhempien lisäysten alta alkuperäistä Raamatun tekstiä ja sanomaa.

”Totisesti” (jae 18) on kreikassa ”aamen”. Evankeliumeissa se on tuomassa esiin Jeesuksen arvovaltaa; se tavallaan vastaa profeettojen ilmaisuja ”näin sanoo Herra” ja ”kuulkaa Herran sana”. Paavali sanoo, että Jeesus on ”aamen” kaikkiin Jumalan lupauksiin (2 Kor 1:20).

Kreikassa jakeessa 19 puhutaan ”iota-kirjaimesta”, jota vastaa heprean ”jod”, joka oli heprean aakkoston pienin kirjain. ”Piirto” taas on sanatarkasti ”koukku”, joka tarkoittaa pieniä merkkejä, joita käytettiin täydentämään tekstiä. Laki pysyy siis voimassa todella pikkutarkasti, ilman pienistäkään muutosta. Kristus on lain loppu (Room 10:4), mutta se ei tarkoita, että laki olisi kumottu, vaan että Kristus täytti lain meidän puolestamme, että me voisimme saada iankaikkisen elämän. Lain sisällön voi tiivistää (vertaa Matt 22:34-40) ajatukseen: se opettaa meitä rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme kuin itseämme. Tämä elämän perustotuus ei tule koskaan kumoutumaan.

”Kaikki on tapahtunut” (jae 18) tarkoittaa maailmanloppua. Niinkuin Raamattu kertoo maailman synnystä, niin se kertoo myös sen lopusta: universumilla on alku ja loppu.

Vaikka kukaan meistä - ei parhainkaan kirkon opettajista - voi noudattaa koko Jumalan lakia, silti ei voi eikä saa ryhtyä opettamaan, että lain voi hylätä, koska sitä ei kuitenkaan voi kokonaan täyttää (jae 19). Tänä aikana usein vedotaan siihen, ettei pappikaan ole synnitön eikä hän siksi voi vaatia ihmisiltä Jumalan lain noudattamista, koska hän ei itsekään sitä kaikilta osin noudata. Jeesus sanoo, että on sitä parempi, mitä paremmin kirkon opettajat elävät Jumalan lain mukaan, mutta huonoinkaan vaellus ei voi tehdä turhaksi Jumalan lakia. Ei Jumalan lain arvo ole kiinni siitä, noudatetaanko sitä vai ei, vaan siitä, kuka sen on antanut.

Fariseukset opettivat, että laissa oli eriarvoisia käskyjä (vertaa fariseusten kysymys lain suurimmasta käskystä Matt 22:36). Perusjako oli: 365 kieltoa (älä tee) ja 248 käskyä (tee), siis kaikkiaan 613 kieltoa ja käskyä.

Jakeen 20 alun uusi käännös on omituinen. ”Ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin…” vie ajatukset lähes väkisin tekojen kautta vanhurskautumiseen. Mutta Kirkkoraamattu-1938:n käännös on jo paljon lähempänä alkuperäistä tekstin ajatusta: ”ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin…” On outoa, että uudessa Kirkkoraamatussa on haluttu panna yhteläisyysmerkit Jumalan tahdon noudattamisen ja vanhurskautumisen välille. Kreikankielisen tekstin voi ymmärtää aivan toisellakin tavalla: kysymys on siitä, miten me haluamme pelastua, vanhurskautua. Varmaan moni tämän päivän kristityistä joutuu toteamaan, ettei pysty lähellekään niin hyvään lain noudattamiseen kuin Jeesuksen ajan lainopettajat ja fariseukset. Mutta silti me voimme sanoa pelastuvamme, koska luotamme Jeesukseen Kristukseen.

”Suurempi vanhurskaus” tarkoitaa laatua, ei määrää. Voisimme ehkä puhua myös vanhurskauden syvyydestä.

On myös hyvä muistaa, että lainopettajien ja fariseusten hurskaus oli ulkoista (vertaa Matt 6:2,5,7). Jeesuksen seuraajien hurskauden tulee olla sisäistä: sen tulee lähteä halusta toteuttaa Jumalan tahtoa, ei rangaistuksen pelosta ja muista syistä.

Viidennestä käskystä – Matt 5:21-26

Nyt seuraa sarja Jeesuksen opetuksia joihinkin kymmenen käskyn käskyihin. Ensimmäiseksi hän käsittelee viidettä käskyä ”älä tapa”. Jeesus ei vain pidä vanhaa käskyä voimassa, vaan antaa sille uuden, paljon vaativamman sisällön. Hieman samaa voimme nähdä Lutherin katekismuksen käskyjen selityksessä. ”Mitä se on?” -kysymykseen annettu vastaus selittää, mutta voisi sanoa myös laajentaa käskyn vaikutusaluetta.

”Teille on opetettu” - varsinkin kreikankielisen tekstin sanatarkka käännös: ”te olette kuulleet, että entisajan ihmisille on sanottu” - (jae 21) tuo esiin juutalaisen tavan siirtää uskonnollista tietoa sukupolvelta toiselle: siihen aikaan ei ollut kirjoja kuin harvoin - ne olivat tavattoman kalliita, todellisia aarteita - siksi opetus tapahtui suullisesti. Me voisimme sanoa yhtä hyvin: ”Te olette lukeneet…”

”Mutta minä sanon teille” (jae 22) ei merkitse, että Jeesus haluaisi kumota vanhan käsityksen ja käskyn merkityksen. Hän haluaa laajentaa ja syventää, suorastaan kärjistää, sitä niin, että jokainen hänen kuulijansa joutuu myöntämään olevansa Jumalan silmissä lainrikkoja, vaikka ehkä ihmisten silmissä hän saisikin hyvän arvion.

Pahat teot nousevat ihmisen sisimmässä olevista asenteista; teko on vain sen ilmentymä, mitä ihmisen sisällä on. Siksi jo viha on tuomittavaa, koska se johtaa tekoon, jollei sitä tukahduteta (jae 22). Oikeuden tuomio (jae 22, kreikassa vain ”tuomio”) tarkoittaa alimman, paikallisen oikeusasteen tuomiota. Suuri neuvosto on jo korkeampi oikeusaste (jae 22). Viha tarkoittaa tässä pitkäaikaista tunnetta - jota jopa ehkä ruokitaan. Vihastumisen estäminen on mahdotonta, mutta sen kehittyminen pitkäkestoiseksi vihaksi ei ole mahdotonta estää (vertaa Ef 4:26).

”Senkin hölmö” (jae 22) oli lievä haukkumasana. Mutta se nousee toisen halveksumisesta, ehkä jopa vihasta. Sellaisen sanoja ei ole oikeassa suhteessa lähimmäiseen. ”Sinä hullu” (jae 22) on jo solvaus. Sen rangaistus tulee Jumalalta. Hulluus symboloi Vanhassa testamentissa usein jumalattomuutta (vertaa Ps 14:1).

Jos ei voi sopia toisten ihmisten kanssa, kuinka voi odottaa anteeksiantoa Jumalalta itselleen (jae 23)?Jos itse ymmärtää tarvitsevansa anteeksiantoa, miksi ei ole valmis antamaan sitä lähimmäiselleen? Jumalasuhde ja lähimmäissuhde ovat sidoksissa toisiinsa: voimme puhua uskon vaaka- ja pystysuorasta ulottuvuudesta.

Jakeessa 25 on jälleen erikoinen lisäys tekstiin Kirkkoraamattu-1992.ssa. Kreikkalainen teksti puhuu vain matkalla olemisesta, mutta Kirkkoraamattu-1992:n kääntäjät ovat jostain"saaneet selville, että ollaan matkalla oikeuteen. Jokaisessa kaupungissa piti olla oikeusistuin, jossa oli seitsemän jäsentä. Se kokoontui kaupungin portissa. Ilmeisesti siitä on todella kysymys: kun kaksi maaseudun asukasta matkaa kohti oikeutta, matka sinne on viimeinen mahdollisuus tehdä sovinto. Mutta silti tekstiin tehdyt lisäykset ovat aina ongelmallisia. Samoin jakeessa 26 on vaihdettu ”Totisesti minä sanon sinulle” (vertaa Kirkkoraamattu-1938), ajatukseen : ”Usko minua”.

Mitä pitemmän aikaa vihanpitoa kestää, sitä vaikeammaksi sovinnontekeminen tulee. Tämän näemme myös kansojen välisestä historiasta. Joskus syntyy jopa tilanteista, joissa ei enää edes tiedetä, miksi ollaan sodassa tai vihoissa. Ensimmäinen syy on jo unohtunut, mutta ”tavan vuoksi” on oltava huonoissa väleissä. Katkeruus on erityisen tuhoisa asenne ihmiselle. Koston kierrettä on vaikea katkaista - sitä vaikeampi, mitä kauemmin sitä on jatkunut.

Kuudennesta käskystä - Matt 5:27-32

Nykyajan tyyliin kuuluu tehdä seksuaalisuudesta vain toimintaa ilman tunnetta. Mutta kuudennenkin käskyn pitäminen tai rikkominen lähtee ihmisen sisimmästä, tunteista (jae 28). Kyse on tietysti avioliiton ulkopuolisista suhteista, ei avioliitosta, jossa Jumala haluaakin miehen ja naisen myös tunteen tasolla liittyvän toisiinsa.

Oikea (jae 30) on yleensä tärkeämpi käsi. Mikään ei saa olla niin arvokas, että se riistää meiltä iankaikkisen elämän. Oikeaa kättä pidettiin juutalaisuudessa myös puhtaampana: jos paraskin on huonoa, ei tilanne ole kovin hyvä.

Silmä (jae 29) ja käsi sinänsä ovat ”syyttömiä”. Synnin syy ei ole niissä, vaan sydämessä. Mutta kaikki esteet taivaaseen pääsyn tieltä on syytä raivata. Jeesuksen opetuksen voi ymmärtää myös niin, että meidän tulisi elää niin kuin meillä ei olisi syntiin houkuttelevaa silmää, kättä jne. Jos tiedämme, että silmä viettelee meitä syntiin, meidän ei pidä antaa sille tilaisuutta siihen vaan elää, kuin meillä ei olisi silmää.

On sanottu, että juutalaisuudessa helposta avioerosta oli lopulta muodostunut moniavioisuus: ei ollut monta vaimoa yhtä aikaa, mutta heitä voi olla lähes kuinka monta tahansa peräkkäin. Mooseksen laissa ei varsinaisesti annettu lupaa avioeroon, vaan annettiin ohjeet siitä, miten tuli menetellä, jos mies erosi vaimostaan (5 Moos 24:1-4). Mooseksen antaman käskyn tarkoitus oli estää kertaalleen eronneiden meneminen uudelleen naimisiin toisen aviopuolison uuden avioliiton purkautumisen jälkeen - sillä pyrittiin estämään liian helppoja eroja; ”voinhan aina ottaa hänet takaisin”.

Jeesus hyväksyy avioeron syyksi vain haureuden, uskottomuuden (jae 32, vertaa Matt 19:3-12). Tämä selventää koko jakeen ajatusta: mies ei saa hylätä vaimoaan, koska tällöin naisella tuon ajan yhteiskunnassa oli kolme vaihtoehtoa: palata isänsä kotiin, löytää uusi mies tai ryhtyä prostituoiduksi. Jos uskottomuus oli jo tapahtunut, ei enää ollut tarvetta varjella naista siltä - avioliitto oli jo tavallaan purkautunut.

On syytä muistaa, että Jeesuksen aikaan vain miehet pystyivät kirjoittamaan erokirjan: päätöksen avioerosta teki siis aina mies. Rabbit antoivat hyvin erilaisia ”minimivaatimuksia” avioerolle: rabbi Shammai oli Jeesuksen kanssa samaa mieltä: vain aviorikos oli riittävä syy. Rabbi Hillel oli hyvin vapaamielinen: mikä tahansa, mikä ei vaimossa ollut miehen mieleen, riitti avioeron syyksi. Rabbi Akiba piti riittävänä syynä kauniimman naisen löytymistä. Voimme sanoa, että syy eroon löytyi ilman muuta; huono ruokakin riitti syyksi. Tarvittiin vain kaksi todistaa ja erokirja. Erokirjan tarkoitus oli suojella naista: se antoi hänelle edes jonkinlaisen juridisen aseman.

Nykyään noin puolet Suomessa solmituista avioliitoista päättyy eroon ja lisäksi tulevat vaikeasti tilastoitavat purkautuneet ”avoliitot”. Valitettavasti jo nyt näemme yhteiskunnassamme merkkejä tämän kehityksen huonoista vaikutuksista ja millaisia ne tulevatkaan olemaan sukupolven tai kahden kuluttua.

Perinteinen kristillinen käsitys uudesta avioliitosta on ollut, että syytön, jätetty osapuoli voi solmia uuden avioliiton. Toisen ihmisen vääryys ei voi riistää häneltä oikeutta avioliittoon. Käytännössä nämä asiat ovat hyvin vaikeita ja usein enemmän sielunhoidollisia kuin kirkkokuriin liittyviä.

Valan vannomisesta - Matt 5:33-37

Mooseksen laki vaati joissakin tilanteissa valan vannomista (katso esimerkiksi 4 Moos 5:16-22). Mutta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa valojen vannominen oli todella yleistä, kuten se on tänäänkin Lähi-idässä. Lähes mistä tahansa voitiin vannoa vala. Usein vala tehtiin Jumalan nimessä - tai taivaan tai temppelin - ja näin Jumala tuli vedetyksi takuumieheksi, usein tilanteisiin, joissa hän ei olisi halunnut olla takaajana. Uskonpuhdistaja Luther sanoi osuvasti: ”Valhe vaatii pitkät selitykset, totuus on nopeasti sanottu!”

Lainopettajat tekivät eron Jumalan nimeen vannomisen ja muiden valojen välillä: Jumalan nimeen vannottu vala oli sitova, muista voi aina tavalla tai toisella vapautua. Ihmiset yrittivät kuitenkin kiertää tätä sääntöä vannomalla temppelin tai taivaan nimeen, jolloin Jumala tuli takuumieheksi, mutta vala oli silti mahdollista purkaa (vertaa Matt 23:16-22). Mitä arvokkaampi vannomiseen mukaan vedetty asia oli, sitä arvokkaampi oli tietysti valakin.

Jeesus puhuu "vannoskelusta", ei esimerkiksi siitä, onko yhteiskunnalla oikeus vaatia vala vaikkapa oikeudessa todistajalta tai tuomarilta tai sotilailta.

Kostosta luopuminen - Matt 5:38-48

Jakeen 38 ajatus tunnetaan myös muista uskonnoista, kuuluisin on ehkä sen esiintyminen Hammurabin laissa. Sama ajatus on myös Mooseksen laissa. Periaatteen tarkoitus oli estää rangaistuksen kohtuuttomuus rikokseen nähden. Jo Jeesuksen aikana tyypillistä oli korvauksen maksaminen rahassa.

Ihmisten on hyvin vaikea muistaa, että pahaa ei voi voittaa pahalla, vaan vain hyvällä (jae 39).

Jakeessa 39 ”paha” on kreikassa maskuliini, voisimme siis kirjoittaa sen myös isolla alkukirjaimella ”Paha”.

Oikealle poskelle lyötiin kämmenselällä ja se oli julkinen häväistys. Sen sijaan vasemmalle poskelle lyötiin kämmenellä, joka oli jo osoitus vihasta ja syvemmistä pahoista tunteista.

Viitan (eli vaipan) vieminen oli nimenomaan kielletty Mooseksen laissa (2 Moos 22:26-27), se oli köyhän viimeinen suoja säitä vastaan. Mutta Jeesus kutsuu seuraajansa lain vaatimukset ylittävään toimintaan: ei pidä katsoa vain omaa etua ja omia oikeuksia, vaan olla valmis antamaan yli vaaditun (vertaa 2 Kor 6:10).

Virsta (jae 41) oli noin puolitoista kilometriä. Roomalaiset sotilaat tai virkamiehet saattoivat pakottaa kenet tahansa oppaaksi, kantajaksi tai turvaksi.

Jeesuksen ajatus ei ole se, että pitää antaa periksi, vaan se, että pitää luottaa Jumalan korvaavan aikanaan kaiken epäoikeudenmukaisuuden. On turha pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan: voi luopua niistä, kun tietää, että on Jumala, joka näkee kaiken ja aikanaan antaa kullekin oikeudenmukaisen tuomion.

Tärkeää on muistaa, että Jeesus antaa tässä ohjeita yksityisille kristityille, ei yhteiskunnalle. Yhteiskunnan tehtävä on ylläpitää oikeudenmukaisuutta. Sen perustus on aina laki, ei evankeliumi.

Jakeessa 43 Jeesus lainaa oman aikansa käsitystä. Jumala vaati vain lähimmäisen rakastamista (5 Moos 15:7-8), mutta kun juutalaiset lisäsivät sen yhteyteen ajatuksen eristäytymisestä muista kansoista, jatkoksi tuli lisäys: ”vihaa vihollistasi!” Tämän käskyn Jeesus kumoaa, se ei ole Jumalasta, vaan ihmisistä. Jumala haluaa, että me rukoilemme vainoojiemme puolesta (vertaa Jes 53:12), emme vihaa heitä. Kostosta luopuminen muuttuu vihollisen rakastamiseksi.

Publikaaneja pidettiin tunteettomina voiton tavoittelijoina (jae 46). Jos ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin vain sen mukaan, mitä hyötyä heistä on hänelle, ei se tuo hänelle mitään palkkaa Jumalan eikä edes toisten ihmisten silmissä. Jos Jumala suhtautuisi niin ihmisiin, ei maailma kestäisi päivääkään: emme me pysty mitenkään maksamaan Jumalalle takaisin hänen hyvyyttään.

”Olkaa täydellisiä” (jae 48) ei merkitse synnittömyyttä, virheettömyyttä lain edessä, vaan pikemmin sitä, että annamme Jumalan Hengen johdattaa itseämme kaikessa. Emme etsi omaa etuamme tai hyvää, vaan Jumalan tahtoa ja hänen valtakuntansa hyvää.