Kaksitoista apostolia – Matt 10:1-4

Luukas kertoo, että ennen apostolien valintaa Jeesus vietti yön vuorella rukoillen (Luuk 6:12). Meidänkin tulisi valmistella tärkeitä päätöksiä yhdessä Jumalan kanssa.

Opetuslapset lähetettiin hengelliseen taisteluun, taisteluun pahoja henkiä ja niiden valtaa vastaan (jae 1). Tämä tulee aina muistaa: evankeliumin työ on aina taistelua Saatanan valtaa vastaan.

Tiedämme näistä kahdestatoista apostolista hyvin vähän. Evankeliumien kirjoittajat eivät olleet kiinnostuneet heidän henkilöhistoriastaan.
Miksi apostoleja oli kaksitoista? He vastasivat vanhan liiton kahtatoista kantaisää, Jaakobin eli Israelin kahtatoista poikaa. Juudaksen kavallettua Jeesuksen ja kuoltua hänen tilalleen valittiin Mattias (Apt 1:15-26), mutta myöhemmin apostolien joukkoa ei enää täydennetty. Toki myös Paavali kutsuttiin apostoliksi, mutta hän ei koskaan väittänyt olleensa yksi näistä kahdestatoista.

Matteus käyttää apostoli-sanaa vain tämän yhden kerran (jae 2), yleensä hän puhuu opetuslapsista tai ”niistä kahdestatoista”. Apostoli tarkoitti maallisessa kielenkäytössä valtuutettua lähettilästä, joka edusti lähettäjäänsä. Sellaisia Jeesuksenkin valitsemat apostolit olivat: he edustivat Jeesusta ja hänen valtaansa (vertaa jakeen 1 ”kutsui” ja ”antoi”, katso myös jae 40).

Pietaria kutsutaan ”ensimmäiseksi” (jae 2). Ilmeisesti hän oli alusta alkaen apostolien johtaja. Apostolit esitellään pareittain. Ehkä he juuri näinä pareina lähtivät evankeliumin julistamisen työhön (Mark 6:7).

Filippos (jae 3) on aivan sama nimi kuin diakoni Filippus (Apt 6:5). Kirkkoraamattu-1992 on tehnyt nimiin yhden kirjaimen eron miesten erottamiseksi, mutta kreikassa nimi on sama. Se tarkoittaa ”hevosta rakastavaa” tai ”hevosten ystävää”. Bartolomeus (jae 3) on sama kuin Natanael (Joh 1:45-51). Nimi tarkoittaa ”Tolmain poika”. Tuomas (jae 3) on sama kuin Didymos (Joh 21:2) ja tarkoittaa ”kaksosta”.

Vain Matteuksen ammatti eli tullimies mainitaan (jae 3). Kaikissa muissakin kolmessa apostoliluettelossa ( Mark 3:16-19, Luuk 6:14-16, Apt 1:13) puhutaan nimenomaan Matteuksesta, vaikka Markus ja Luukas kertovatkin publikaani Leevin kutsumisesta (Mark 2:13-17, Luuk 5:27-32).

Taddeus (jae 3) on joissakin käsikirjoituksissa Lebbeus. Häntä kutsutaan myös Juudas, Jaakobin pojaksi (Luuk 6:16), mutta ilmeisesti Juudas Iskariotin petoksen jälkeen häntä alettiin kutsua Taddeukseksi erotukseksi Juudas Iskariotista (vertaa Joh 14:22).

Kananeus tarkoittaa kiivailijaa (vertaa Luuk 6:15). Se on heprean vastine kreikan kielen selootti-sanalle. Selootit olivat vapaustaistelijoita, jotka halusivat väkivalloin ajaa roomalaiset pois Israelista.

Iskariot-sanan (jae 4) taustaa ei tiedetä varmuudella. Se voisi merkitä ”Keriotin mies” (katso Joos 15:25). Jos näin on, Juudas lienee ainoa Jeesuksen opetuslapsi, joka oli kotoisin etelästä, Juudeasta. Toinen selitys voisi olla, että se on väännös latinan ”sicariot”-sanasta, joka tarkoittaa murhamiestä. Tällöin Jeesuksen opetuslapsissa olisi ollut kaksi vapaustaistelijaa.

Ohjeet matkalle – Matt 10:5-15

Jumalan valtakunnan työtä tulee tehdä Jumalan antamien ohjeiden mukaan (jae 5).

Tämä matka oli erikoistapaus (vertaa jakeet 5 ja 9-10). Opetuslapset eivät vielä olleet valmiita menemään pakanoiden pariin. Vaikeaa se oli heille vielä Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeenkin, kuten Apostolien teot meille osoittaa. Nyt oli aika tehdä työtä siellä, missä oli paras perusta evankeliumin ymmärtämiselle ja siihen uskomiselle eli juutalaisten parissa.

Israel oli eksyksissä (jae 6). Sen johtajat eivät olleet oikeita paimenia, vaan johtivat kansaa harhaan.
Opetuslasten sanoma (jae 7) oli sama kuin Johannes Kastajan (Matt 3:2) ja Jeesuksen (Matt 4:17). Jeesuksessa Jumalan valtakunta oli tullut lähelle.

Ihmeiden (jae 8) tarkoitus oli olla todiste siitä, että opetuslapset todella toimivat Jumalan valtuuttamina (vertaa 2 Kor 12:12). Evankeliumit eivät kerro, että opetuslapset olisivat herättäneet kuolleita. Sen sijaan Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka sekä Pietari (Apt 9:36-41) ja Paavali (Apt 20:7-12) herättivät kuolleita.

Matka oli myös testi: olisiko opetuslapsilla luottamus Jumalaan, niin että he uskaltaisivat jättää koko elämänsä hänen hoidettavakseen (jakeet 9-10). Evankeliumin julistamisesta ja ihmeiden tekemisestä ei tullut ottaa mitään palkkaa – armo on ilmaista (jae 8). Mutta kiitollisuus Jumalaa kohtaan toisi toimeentulon myös evankeliumin julistajille (jae 10).

Kaupungissa ei tullut kiertää talosta toiseen (jae 11). Se herättäisi vain kateutta ja väärää kilpailua. Myös Paavali noudatti samaa tapaa (Apt 18:2-3). Näin muodostui myös tukikohtia evankeliumin työlle ja julistukselle. Ensimmäiset kristityt kokoontuivat kodeissa. Kirkkoja alettiin rakentaa oikeastaan vasta 300-luvulla, kun kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto.

Oliko talo ja sen väki arvollinen vai ei (jae 11) tuli ilmi tervehdysten yhteydessä (jae 12). Juutalainen tervehdys oli – ja on yhä edelleen – ”shalom”, ”rauhaa” (jae 12).

Pölyjen pudistaminen pois vaatteista (jae 14) oli merkki siitä, ettei apostoleilla ollut mitään yhteistä noiden ihmisten kanssa – ei myöskään Jumalan tuomiolla. Se oli merkki, jonka tuli herättää ihmisiä ajattelemaan kenet he kielsivät. Samoin tekivät juutalaiset, kun he tulivat pakanoiden asuinalueilta ”omaan maahansa”: he eivät halunneet ottaa mukaansa mitään pakanoiden alueelta.

Kristittyjen ei pidä etsiä vainoja (jae 14). Jos evankeliumia ei oteta vastaan, on se merkki siitä, että tuolla alueella Jumala ei vielä ole valmistanut sydämiä evankeliumin vastaanottamiseen. Se on aina Jumalan ihme, emmekä me ihmiset voi pakottaa ketään ottamaan evankeliumia vastaan. Kyse oli ja on myös tehokkuudesta: kun työntekijöitä on liian vähän (Matt 9:37-38), on työvoimaa käytettävä siellä, missä työ menee eteenpäin, ja niin saadaan uusia työntekijöitäkin. Mutta aina on hyvin vaikea arvioida, milloin pitäisi olla uskollinen ja luottaa siihen, että Jumala antaa kyllä ajallaan vastaanottavia sydämiä ja milloin pitäisi olla rohkeus siirtyä toiselle alueelle.

Sodoma ja Gomorra (jae 15) olivat Vanhan testamentin pahuuden ja Jumalan kieltämisen ääriesimerkit (1 Moos 18:16-19:30). Mutta evankeliumin kieltäminen ja hylkääminen tuo mukanaan vielä ankaramman tuomion ja suuremman vastuun kuin lain kieltäminen (vertaa Saarn 1:18)

Ei lupausta helposta tiestä – Matt 10:16-31

Välillä ihmisiä houkutellaan evankeliumin uskomiseen lupauksilla, että sen jälkeen, kun ihminen on tullut uskoon, hänen kaikki ongelmansa ratkeavat ja elämästä tulee suoranainen paratiisi. Jeesus ei antanut tällaisia lupauksia, vaan pikemmin hyvin karusti hän kuvaa niitä vaikeuksia, joita usko tuo epäuskoisen maailman keskellä.

Paimenen tehtävä oli suojella lampaita pedoilta (jae 16). Jeesus pitää omistaan huolen (vertaa jakeet 29-31), vaikka usein tuntuukin, että Jumalan vastustaja saa vainota Jumalan omia mielin määrin.

Älykkyys ilman viattomuutta synnyttää kovuutta (jae 16). Viattomuus ei tarkoita sinisilmäisyyttä, vaan ”aitoa”, ”totuudenmukaista”.

Jakeen 17 ”oikeus” tarkoittaa oikeastaan synagogien neuvostoja, jotka olivat juutalaisuuden alimpia oikeusasteita.
Synagogat (jae 17) olivat yleensä edellisen ”herätysliikkeen” eli fariseusten johdossa. Kun uusi liike murtautui esiin, vanhan oli mahdoton hyväksyä sitä. Näin on käynyt kirkon historiassakin monta kertaa. Luther opetti, että kirkon on uudistuttava aina, ei pidä luulla, että jokin tila on lopullinen.

Kristityt erotettiin varsin pian Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen synagogista (jae 17, vertaa Joh 16:1-4). Kristittyjen kuuluminen synagogaan tuli lopullisesti mahdottomaksi 90-luvulla jKr., kun synagogaan haluavilta alettiin vaatia sellaisen rukouksen lukemista, jossa kirottiin Jeesus. Tämä johti lopulliseen ja välttämättömään (vertaa Gal 5:1-6) eroon juutalaisuuden ja kristinuskon välillä.

Juutalaiset jakoivat maailman kahteen osaan: juutalaisiin ja pakanoihin (vertaa Gal 2:15). Kansat jakeessa 18 tarkoittaa pakanoita.

Kristittyjen tuli todistaa myös vallanpitäjille (jae 18), joiden eteen heidät vietiin tuomittaviksi. Paavali teki juuri niin kuningas Agrippan ja maaherra Festuksen edessä (Apt 26:24-29).

Jeesus lupasi Pyhän Hengen omiensa opettajaksi ja auttajaksi (jakeet 19-20, vertaa Joh 14:15-31 ja Apt 4:8-12). On syytä huomata, että lupaus Hengen antamista sanoista ei koske saarnatuolia, vaan oikeusistuimia. Kristilliseen julistukseen on siis syytä valmistautua.

Vaikeinta on hyväksyä kaikkein lähimpien ihmisten, saman perheen jäsenten vastustus uskoa kohtaan (jae 21). Kirkon historia on täynnä esimerkkejä tästä.

Jakeessa 22 ”kaikki” tarkoittaa juutalaiseen tyyliin ”monet”: kyllä uskoviakin oli. Vainot ovat usein olleet kasvattamassa kirkkoa. Kun kommunistit sulkivat Kiinan lähetystyöltä 1949, maassa oli noin puoli miljoonaa kristittyä. Kun maa uudelleen avautui lähetystyölle 1990-luvulla, maassa arvioitiin olleen noin 30 miljoonaa kristittyä – siis 60 kertaa enemmän. Missä muualla samana aikana kirkko kasvoi yhtä nopeasti?

Päämäärämme tulisi olla aina selvä: se on taivas ja pelastus (jae 22).

Vainoja ei tule hakea (jae 23). Tämä jae on jäänyt arvoitukselliseksi. Toisaalta sen voisi ymmärtää niin, että vainot keskeyttivät evankeliumin julistuksen apostolisena aikana juutalaisten parissa ja Paavalin ennustuksen (Room 9-11) mukaan aikojen lopulla juutalaisten parissa syntyy herätys juuri ennen Kristuksen paluuta.

Kristityn tulee aina muistaa Kristuksen kärsimyksiä, kun hän itse joutuu ahtaalle uskonsa tähden (jakeet 24-25). Kristus maksoi meidän pelastuksestamme paljon kovemman hinnan kuin kukaan ihminen omasta pelastuksestaan koskaan joutuu maksamaan.

Jakeen 25 Belsebul oli kanaanilainen jumala, jota pidettiin pahojen henkien päämiehenä (2 Kun 1:2). ”Bel” tarkoittaa ”herraa” ja ”sebul” ”taloa”, ”asumusta”. Toinen vaihtoehto on ”sebub”, joka tarkoittaa ”kärpästä”.
Itse asiassa Matteus kertoo näistä Jeesukseen kohdistuneista syytöksistä vasta myöhemmin (Matt 12:22-32), mikä on meille muistutus siitä, että evankelistat eivät ole kertoneet kaikkea aina aikajärjestyksessä. Toisaalta on hyvä muistaa, että samoja syytöksiä esitettiin useampaan kertaan (vertaa Matt 9:34).

Ihmisen valta pahaan on kuitenkin lopulta rajattu (jae 28), siksi heitä ei pidä pelätä (jae 26). He eivät voi riistää iankaikkista elämää uskovalta, vaikka ruumiin he kyllä voivat tappaa.

Katolta (jae 27) oli hyvä kuuluvaisuus. Evankeliumia ei ole tarkoitettu piilotettavaksi (Matt 5:14-16).

Apostoleista vain Johannes ei kärsinyt marttyyrikuolemaa (jae 28). He olivat uskollisia loppuun asti, kuolemankin edessä.

Kaksi varpusta sai yhdellä kolikolla (jae 29), mutta kahdella kolikolla sai viisi varpusta (Luuk 12:6). Jumala tunsi ja tiesi jopa tuon ”ilmaisen” varpusen eikä sekään pudonnut maahan Jumalan tietämättä.

”Verta, hikeä ja kyyneleitä” – Matt 10:32-42

Näitä jakeita lukiessa on hyvä muistaa, että Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa (Matt 26:69-75), mutta hän sai sen anteeksi ja hänestä tuli Herran apostoli.

Tunnustamisen vastakohta on kieltäminen. Itse asiassa kreikan kielen sana jakeessa 32 on ”homologeoo” eli ”puhua yhtäpitävästi”.

Jeesuksen lupaama rauha (Joh 14:27) on sisäistä rauhaa, tietoisuutta pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Tässä elämässä rauhan tunne voi joskus olla hyvinkin kaukana uskovan elämästä. Jeesus on Vanhan testamentin ennustusten (mm. Jes 9:5 ja 11.1-9) Rauhanruhtinas, mutta hänen rauhansa ei ole tämän maailman odottamaa rauhaa.

Jeesus ja usko häneen jakaa koko maailman – jopa perheet - kahtia (jakeet 34-36).
Jeesusta voi rakastaa vain yhdellä tavalla: yli kaiken (jakeet 37-39, vertaa Luuk 18:18-27). Nämä jakeet panevat meidät kysymään, mikä on tärkeintä meidän elämässämme.

Risti (jae 38) oli kuoleman merkki. Tuossa vaiheessa se oli vielä edessäpäin. Jeesus oli vasta matkalla kohti Golgataa. Meidän tulee päivittäin kuolla maailmalle (Luuk 9:23-24) ja lähteä seuraamaan Jeesusta. Ristin kantaminen on aina sidottu Jeesukseen. Ei mikä tahansa vaikeus meidän elämässämme ole meille risti Raamatun tarkoittamassa merkityksessä.

Elämän voi kadottaa monella tavalla, mutta löytää vain yhdellä tavalla: uskomalla Jeesukseen (jae 39).

Kristitty on Kristuksen edustaja. Joka kuulee häntä, kuulee Jumalaa (jae 40, vertaa Luuk 10:16).

Vastaanottaminen (jae 41) on merkki samasta uskosta, samasta päämäärästä. Se on myös muistutus siitä, että Jumalan valtakunnan työssä eri ihmisillä on eri osa: yksi tekee työtä, toinen tukee häntä.

Vesilasillinen on kuumassa maassa kuten Israelissa suuri ystävyydenosoitus ja merkki arvonannosta (jae 42, katso myös Matt 25:31-46).