Lauma ja sen paimenet – 1 Piet 5:1-5

Tässä jaksossa on viittaus kolmeen Uudessa testamentissa mainittuun seura­kuntavir­kaan.

1) Jakeessa 1 on "vanhin" eli presbyteros, josta on tullut monen kielen pappia tarkoit­tava sana. Vanhimmat eivät kuitenkaan olleet pappeja vaan seurakunnan johtajia. Mitä ilmeisimmin heidän virkaansa kuului toki myös opetusta.

Vanhimman viran kristillinen kirkko sai juutalaisuudesta. Jo Mooseksella oli apunaan 70 vanhinta (2 Moos 24:9). Egyptistä lähdön valmistelu tapahtui vanhimpien johdolla (2 Moos 12:21). Pakkosiirtolaisuuden jälkeen syntyneitä synagogia johtivat vanhim­mat.

Kristillisissä seurakunnissa oli alusta asti vanhimmat (Apt 11:30, 14:23, 20:17, 1 Tim 5:17, 2 Joh 1, 3 Joh 1).

2) Paimenen virkaa ei mainita suoraan, mutta siihen viitataan jakeissa 2-4. Latinaksi paimen on "pastor".

Paimenta käytettiin Vanhassa testamentissa usein kuvaamaan Jumalan kansan johta­jaa: Jes 63:11 - Mooses, 2 Sam 5:2, 7:7 - Daavid. Myös Jeesus kutsui itseään hyväk­si paimeneksi (Joh 10:1-18).

Ehkä tärkein taustatieto on kuitenkin Ylösnousseen Jeesuksen puhe hänet kieltäneel­le Pietarille. Jeesus kehotti Pietaria ruokkimaan hänen lampaitaan (Joh 21:15-17).

Jo aiemmin (1 Piet 2:25) Pietari oli kutsunut Jeesusta "sielujen paimeneksi ja kaitsi­jaksi".

3) Kolmanteenkin Uuden testamentin mainitsemaan virkaan viitataan: kaitsija (vertaa jae 2). Kaitsija oli kreikaksi episkopos, josta tulee piispa (vertaa Apt 20:28, 1 Tim 3:1).

On vaikea sanoa, miten virkahierarkia kehittyi alkukirkossa. Kaikki alkoi apostolin virasta, jota varsin pian seurasi diakonin virka (Apt 6:1-6). Vanhimman virka näyt­täisi olleen myös hyvin varhainen, sen rinnalle tulivat pian piispan ja paimenen virat. Voi olla, ettei näiden kolmen välille pitäisi tehdä kovin jyrkkää eroa; ehkä samaa seurakunnan palvelijaa kutsuttiin eri seurakunnissa eri virkanimityksellä.

Se on kuitenkin selvää, että seurakunnilla on alusta asti ollut johtajansa. Mikään yhteisö ei tule toimeen ilman johtajaa. Tiettyjen vapaiden suuntien "virkakielteisyys" on siis historian valossa turhaa ja väärää.

Se, ettei kirjeen kirjoittaja tässä yhteydessä korosta apostoliuttaan (jae 5, vertaa 1 Piet 1:1), on todiste kirjeen aitouden puolesta. Jos kirje olisi vain haluttu laittaa Pietarin nimiin, olisi varmasti tässäkin yhteydessä korostettu Pietarin apostoliutta (vertaa Apt 15:2,4,22).

Se, että Pietari asettuu "vain" vanhimman asemaan (jae 1), on osoitus siitä, että hän oli itse valmis elämään opetustensa mukaan: ei hallitsemaan herrana, vaan olemaan esikuvana (jae 4).

"Kristuksen kärsimysten todistaja" (jae 1) ei viittaa niinkään silminnäkijätodistajaan kuin Kristukselta saatuun todistajantehtävään (Matt 28:18-20, Apt 1:8). Apostolit välittivät saamansa tehtävän eteenpäin ja "viestikapula" on siirtynyt sukupolvelta toiselle meidän päiviimme asti.

Jumalan seurakuntaa kutsutaan laumaksi (jae 2) myös Vanhassa testamentissa (Hes 34). Myös Jeesus (Luuk 12:32) ja Paavali (Apt 20:28) tekivät samoin.

Paimenen tehtävä oli kulkea lauman edellä, ei perässä. Johtajan tehtävä on kulkea edellä ja suojella (jae 8) laumaa. Liian usein kristittyjenkin johtajista on tullut "etuoikeutettujen lauma".

Jumala kutsui Israelin johtajia vääriksi paimeniksi (Hes 34:1-10). Valitettavasti saatua virkaa on myös kristillisissä seurakunnissa usein käytetty väärin: ei Jumalan valtakunnan kunniaksi vaan oman edun tavoitteluun.

Jae 2 paljastaa, että seurakunnan johtajille maksettiin palkkaa. Paavali puhuu seura­kunnan johtajien palkasta useammassa kohdassa: 1 Kor 9:3-18, 1 Tim 5:17-18, Tit 1:7,11. Paavalia syytettiin väärän voiton tavoittelusta (2 Kor 12:11-18, Apt 20:33): seurakunnan johtajille oli siis tapana maksaa palkkaa.

Jakeen 3 taustalla lienee Jeesuksen sana apostoleilleen: Mark 10:42-45 (katso myös 2 Kor 1:24).

"Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: "Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla.
Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.
Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."
(Mark 10:42-45)

Paavali korosti esikuvana olemisen tärkeyttä (2 Tess 3:9: ..."halusimme olla teille esimerkkinä").

Hellenististen kaupunkien hyvin palvelleet virkamiehet saattoivat saada kunniaseppe­leen tunnustukseksi hyvästä palvelusta. Kristus antaa omilleen kuihtumattoman seppeleen (jae 4, vertaa 1 Piet 1:4). Iankaikkinen elämä ei kuihdu eikä ole edes verrattavissa tämän maailman palkintoihin.

Nuoremmat (jae 5) tarkoittanee myös jotakin seurakunnan virkaa (vertaa Apt 5:6-10, katso myös 1 Joh 2:12-14).

Jakeen 5 vaatimusta nöyryyteen perustellaan Vanhan testamentin lainauksella, joka on Sananl 3:34 (kreikankielisen Septuaginta-käännöksen mukaisesti). Jaak 4:6:ssa on sama lainaus:

"Mutta vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa. Siksi Raamattu sanoo: -- Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon."
(Jaak. 4:6)

Jos ihminen ymmärtää, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan, hän ei voi olla muuta kuin nöyrä. Pelastus on yksin Kristuksen teko, meillä ei ole mitään osuutta siihen:

"Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?"
(1 Kor 4:7)

"Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne."
(Ef. 4:1-2)

Kristus nöyryytti itsensä ja antoi meille esikuvan oikeasta, lähimmäistä rakastavasta nöyryydestä:

"Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."
(Fil 2:5)

Vaikka jakso näyttäisi olevan puhetta vain paimenille, on siinä toki sanoma myös laumalle: sen tulee rukoilla paimentensa puolesta, että he saisivat pysyä Jumalan valitsemalla tiellä.

Nöyrinä ja valvovina – 1 Piet 5:6-11

Loppujen lopuksi ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle (jae 6). Kapina Jumalaa vastaan on mieletöntä, koska Jumalalla on valta iankaikkisesti (jae 11). Kapinan voi kuvitella onnistuvan, mutta lopulta voittaja on kuitenkin Jumala. Jumalan väkevä käsi kuvaa Jumalan valtaa ja voimaa (2 Moos 3:20, 5 Moos 3:24, Jer 21:5).

"Siksi minä ojennan käteni ja kuritan egyptiläisiä monilla ihmeteoilla, jotka teen heidän keskuudessaan. Vasta sitten farao päästää teidät lähtemään."
(2 Moos 3:20)

Jumala korottaa omansa (jae 6, Luuk 1:52, 14:11) valitsemansa ajan koitettua. Valit­tu aika tarkoittanee tässä lopun aikaa (1 Piet 1:5, 2:12). Perillä oleva palkinto on kuih­tumaton (jae 4).

Jakeessa 7 on lainaus Ps 55:23:sta (kreikankielisen Septuaginta‑käännöksen mukai­ses­ti).

"Jätä taakkasi Herran käteen,
hän pitää sinusta huolen.
Hän ei ikinä salli hurskaan sortua."
(Ps 55:23)

Jeesus jätti itsenä Isän käsiin Golgatan ristillä (Luuk 23:46). Samaa Paavali suositteli kristityille:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
(Fil 4:6-7)

Valppaana pysymiseen kehottaa myös (1 Tess 5:6-8):

"Emme siis saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina.
Ne, jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä; ne, jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä.
Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo."
(1 Tess 5:6-8)

Pietari ei valvonut Getsemanessa (Matt 26:36-46) ja seurauksena oli lankeaminen Saatanan houkutuksiin.

Leijona ei uskalla hyökätä lauman kimppuun, vaan se etsii niitä lampaita, jotka ovat joutuneet eroon laumasta. Ne ovat sille helppo saalis. Kristittyjenkin tulee pysyä yhdessä: käydä jumalanpalveluksissa ja muissa tilaisuuksissa. Jos luulee, ettei ole mitään vaaraa, tulee huolettomaksi.
Saatanan paras ase nykyai­kana on väite, ettei Saatanaa ole olemassakaan. Silloin se pääsee yllättämään varus­tautumattoman ja valvomattoman saaliin. Saatana tietää, että sen aika on lyhyt (Ilm 12:12), siksi se tekee työtään ahkerasti.

Rooman valtakunnan aikana joutuminen leijonan raadeltavaksi uskonsa tähden amfi­teattereiden areenoilla oli todellisuutta, mutta Pietari puhuu vielä pelottavammasta vastustajasta: Saatanasta, joka voi saattaa ihmisen kadotuksen omaksi.

Useissa psalmeissa Jumalan omien vastustajaa kuvataan leijonaksi: Ps 7:3, 10:9-10, 17:12, 22:14, 58:7.

Saatanaa on vastustettava (jae 9), mutta ei omassa voimassa, vaan uskossa lujina.

"Taipukaa siis Jumalan alaisuuteen, mutta vastustakaa Paholaista, niin se lakkaa ahdistamasta teitä." (Jaak 4:7)

Jakeessa 9 on uuteen käännökseen lisätty sana "kaikkialla". Ehkä on pelätty, että pelkkä "maailmassa" olisi tulkittu väärin. Kyse ei ole uskon ja maailman vastakohtai­suudesta, vaan Pietari puhuu maapallosta = maailmasta.

Kristityn kärsimykset eivät ole tarkoituksettomia, vaan Jumala tekee niiden kautta työtään omissaan (jae 10, katso myös Fil 1:6).

"Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."
(Fil 1:6)

Se, että viimeinen sana, lopullinen valta, on Jumalan, on ylistyksen aihe (jae 11).

Lopputervehdys – 1 Piet 5:12-14

Silvanuksen eli Silaksen (Apt 15:22, 2 Kor 1:19, 1 Tess 1:1) osa kirjeen syntyyn on kiistanalainen. Osa tutkijoista pitää Silvanusta kirjeen perilleviejänä, lähettinä. Osa arvelee Silvanuksen toimineen kirjurina. Osa pitää Silvanusta kirjeen toisena kirjoit­tajana, jotkut jopa sen varsinaisena kirjoittajana.

Johdannossa arvelin, että Silvanus lienee vastannut kirjeen lopullisesta "ulkoasusta": Pietari saneli ajatuksensa, jotka Silvanus puki hyväksi kreikaksi.

Paavali kirjoitti sanelemiinsa kirjeisiin ajan tyyliin omakätisen lopputervehdyksen (1 Kor 16:21, Gal 6:11, 2 Tess 3:17, katso myös Room 16:22).

Ensimmäinen Pietarin kirje ei ollut antiikin kirjeiden mittapuun mukaan lyhyt (jae 12), pikemmin päinvastoin. Ilmaisu tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla olisi ollut paljon lisää sanottavaa kirjeessä käsitellyistä asioista.

Jakeen 12 lopun vakuutus Jumalan armosta liittyy kirjeen vastaanottajien kokemiin vainoihin: vaikka heitä vainotaan, he ovat Jumalan armon alla. Moni saattoi ajatella, että vainot olivat merkki joutumisesta Jumalan armon ulkopuolelle, mutta niin ei ollut (vertaa 1 Piet 4:12-14).

Babylon (jae 13) tarkoittaa Roomaa (vertaa Ilm 14:8, 16:19, 17:5, 18:2,10). Kristilli­nen perimätieto kertoo Pietarin viettäneen viimeiset vuotensa Roomassa. Samaan suuntaan viittaa myös maininta Markuksesta, joka Papiaksen mukaan (noin vuonna 120 jKr.) toimi Pietarin tulkkina Roomassa.

Kristityt olivat Rooman valtakunnassa kuin pakkosiirtolaisuudessa. Aikanaan pakkosiirtolaisuuden aika päättyy ja he pääsevät kotiin, taivaaseen.

(Johannes) Markus lienee Markuksen evankeliumin kirjoittaja. Hänen kodissaan Je­rusalemissa kokoontui kristillinen seurakunta (Apt 12:12). Hän oli Paavalin ja Barna­baksen työto­veri ensimmäisen lähetysmatkan alkupuolella, mutta erosi heistä Kyp­rokselta lähdön jälkeen (Apt 13:13). Tämän takia Paavali ei halunnut ottaa Markusta toiselle lähetysmatkalle, vaan lähti yhdessä Silvanuksen kanssa, Markus ja Barnabas lähtivät teke­mään työtä yhdessä (Apt 15:36-41).

Myöhemmin Paavalin ja Markuksen välit tulivat kuntoon, sillä Paavali mainitsee hänet Kol 4:10:ssä ja Filem 24:ssä työtoverinaan.

Markus ei ollut Pietarin fyysinen poika, vaan ilmeisesti jae 13 tarkoittaa, että Mar­kus oli tullut kristityksi Pietarin työn kautta (vertaa 1 Tim 1:2,18).

Jakeessa 13 ei kreikankielisessä alkutekstissä ole "seurakunta"-sanaa, siinä puhutaan vain "valitusta".

Rakkauden suudelma (jae 14) liittyi alkukirkon ehtoollisenviettoon (katso myös Room 16:16, 1 Kor 16:20, 1 Tess 5:26). Apostolien kirjei­tä luettiin jumalanpalveluksissa.

Kirje päättyy rauhan toivotukseen (jae 14). Myös kirjeen alussa Pietari toivotti armoa ja rauhaa lukijoilleen (1 Piet 1:2). Ainoa todellinen rauha voidaan löytää yhteydestä Jeesukseen:

"Minä jätän teille rauhan.
Oman rauhani minä annan teille,
en sellaista jonka maailma antaa.
Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon."
(Joh 14:27)