Matteuksen evankeliumin luku 23 luettavissa netissä

Tässä luvussa on jälleen yksi Matteuksen evankeliumin puhekokoelmia. Tämän luvun puheiden yhdistävä tekijä on Jeesuksen suhde lainopettajiin ja fariseuksiin.

Fariseukset olivat juutalaisuuden ”herätysliike” tai puolue: he olivat vanhoillisia, jotka painottivat lain noudattamisen merkitystä. Liike syntyi 200-luvulla eKr. Heitä arvioidaan olleen Jeesuksen aikaan noin 6000. Paavali oli fariseus (Apt 22:3).

Lainopettajat taas olivat ammattikunta, sen ajan opettajat. Mutta heillä oli myös toinen ammatti, esimerkiksi Paavali oli teltantekijä (vertaa Apt 18:1-5 ja 1 Kor 4:12). Suuri osa heistä oli fariseuksia, eli nämä kaksi ryhmää menevät varsin paljon päällekkäin.

Lisäksi oli neljä muuta ryhmää:
- saddukeukset – heihin kuului lähinnä pappisylimystö
- essealaiset, joista oli tullut autiomaan luostarissa elävä eristynyt ryhmä
- selootit, jotka olivat vapaustaistelijoita ja
- ”tavallinen kansa”

Fariseusten ulkokultaisuus – Matt 23:1-12

Farisealainen-sana tulee vastaan tavallisessa kielenkäytössä, ja taitaapa usein olla niin, ettei sanan käyttäjä enää muista sanan alkuperää. Kun halutaan sanoa, että joku on ulkokultainen, sanotaan, että hän on farisealainen. Ulkokultaisuus, farisealaisuus voi olla myös itsepetosta, jolloin ihminen ei itse näe mitään väärää elämässään tai opetuksessaan.

On edelleen hiljaisen viikon tiistai ja Jeesus opettaa väkijoukkoja ja opetuslapsiaan Jerusalemissa. Mooseksen lain istuin (jae 2) tarkoitti virkaa – samalla tavalla kuin me puhumme piispanistuimesta tai oikeusistuimesta. Suurin osa lainopettajista oli tuohon aikaan fariseuksia. Opettaja todella istui ja oppilaat olivat hänen jalkojensa juuressa (vertaa Apt 22:3)

Jae 3 on vakavaa puhetta meille tämän päivän kristityille. Voimmeko sanoa, että elämme opetustemme ja uskomme mukaan? Kristittyjä on usein kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi – ja vain sitä monet ihmiset lukevat. Tuttu on myös kritiikki: ”Tekosi huutavat niin kovaa, etten kuule, mitä puhut!” Nykyään poliitikkoja arvostellaan poliittisista lupauksista, mutta myös kirkko saa osakseen helposti kritiikkiä, jos se ei elä opetustensa mukaan. Tai itse asiassa tänä päivänä kritiikki tulee usein siitä, että kirkko ei elä tiedotusvälineiden odotusten mukaan. Pikemmin usein kirkon hylätessä Raamatun opetukset siihen ollaan tyytyväisiä.

On kuitenkin syytä muistaa, että Jeesus arvosteli myös fariseusten ja saddukeusten opetusta (Matt 16:6-12). Ei jossakin virassa oleminen takaa sitä, että tehdään oikeita päätöksiä tai että opetetaan oikein. Valitettavasti kirkon historiasta voidaan osoittaa useita tilanteita, jolloin kirkko on mennyt harhaan. Siksi tänäänkin on hyvin vaarallista ajatella: jos kerran kirkko on sen hyväksynyt, se on oikein. Raamatun tulisi olla kirkon kaiken opetuksen ja päätösten yläpuolella.

Lainopettajat tunsivat lain ja osasivat tehdä siitä raskaan kuorman tavallisille ihmisille (jae 4). Mutta itse he osasivat myös lain ”porsaanreiät”, jolloin heidän itsensä ei lopulta tarvinnut noudattaa lakia, jos he eivät halunneet (vertaa jakeet 16-22). Yksi vakava ongelma oli heidän opetuksensa kielteisyys: he korostivat sitä, mitä ei saa tehdä – ei niinkään sitä, mitä pitää tehdä.

Kristityt on kutsuttu kantamaan toistensa kuormia (Room 15:1-2, Gal 6:2).

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain."
(Gal 6:2)

Lainopettajat tekivät toiset pieniksi ja itsensä suuriksi (vertaa jakeet 11-12). Heidän päämääränsä ei ollut auttaa ihmisiä pelastuksen osallisuuteen, vaan estää heitä pelastumasta (jae 4, vertaa jakeet 13 ja 15). Mutta tulee huomata, ettei nykyteologian ajatus pitää ”rima mahdollisimman alhaalla” ole sen parempi: jos ihmisiä kutsutaan Jumalan yhteyteen, sen pitää tapahtua oikean, elävän Jumalan yhteyteen eikä ihmisen keksimän ”mukavan Jumalan ” yhteyteen.

He tavoittelivat suosiota (jae 5). Synagogan etummaiset istuimet (jae 6) olivat yksi tapa saada suosiota. Ne oli käännetty seurakuntaan päin. Niillä istuvat olivat kansan nähtävissä ja arvohenkilöitä.

Raamatunlausekoteloista oli määräys Mooseksen laissa (5 Moos 6:8). Niitä tuli pitää otsalla ja oikeassa kädessä muistutuksena siitä, että sekä ajatusten että tekojen piti olla Jumalan tahdon mukaisia. Yleensä niitä pidettiin vain rukoiltaessa, kuten juutalaiset yhä tekevät, mutta ulkokultaiset ja oman hurskautensa korostajat pitivät niitä aina. Koteloissa oli pergamentille kirjoitettuna neljä Mooseksen lain kohtaa:
2 Moos 13:1-10 ja 13:11-16, jotka puhuvat Egyptistä lähdöstä ja esikoisten pyhittämisestä Herralle,
5 Moos 6:4-9 – joka on israelilaisten uskontunnustus ja
5 Moos 11:13-21 – joka kehottaa lain käskyjen noudattamiseen.

Viitassa tuli olla neljä tupsua (jae 5) muistuttamassa Jumalan käskyistä. Myös Jeesuksella oli nämä tupsut viitassaan (Matt 14:36).

Rabbi (jae 7) tulee heprean ”suurta” tarkoittavasta sanasta. Jakeita 8-9 on joskus tulkittu väärin ja nähty niissä Jeesuksen kielto myös maallisten isien kunnioittamiseen. Kyse ei ole tässä siitä, vaan siitä, että meidän tulee ymmärtää, että Jumala yksin on meidän opettajamme ja isämme, ja että me kaikki ihmiset olemme veljiä keskenämme.

Sekä roomalais-katolinen että ortodoksinen kirkko ovat tässä kohdassa ottaneet käyttöön ongelmallisen tradition: pappeja kutsutaan "korkea-arvoisiksi isiksi" jne. Se on omiaan johtamaan hengellisen viran väärinymmärtämiseen, ja joskus myös sen väärinkäyttämiseen.

Paavali kutsui itseään opettajaksi (1 Tim 2:7, 2 Tim 1:11) ja puhui myös opettamisen armolahjasta (1 Kor 12:28). Kirkossa tulee siis olla opettajia, mutta heidän asemansa pitää olla oikea suhteessa Jumalaan: heidän tulee olla Jumalan sanan ja hänen tahtonsa opettajia.

Jumalan valtakunnassa suurin on se, joka palvelee (jakeet 11-12). Näinhän Jeesus teki: hän alensi itsensä ja tuli meidän palvelijaksemme.

Voi-huudot lainopettajille ja fariseuksille – Matt 23:13-36

Vanhimmissa käsikirjoituksissa ei ole jaetta 14. Siksi se on suluissa Kirkkoraamattu-1992:ssa. Kun Raamatun tekstejä kopioitiin vuosisatoja käsin, joskus tapahtui niin, että jokin Markuksessa oleva jae siirtyi Matteuksen evankeliumin vastaavaan kohtaan. Kopioijat osasivat Uuden testamentin käytännössä ulkoa ja niin tällainen virhe saattoi tapahtua huomaamattakin. Niinpä jae 14 on Mark 12:40. Muuten tälle Matteuksen luvulle ei juuri löydy vastineita muista evankeliumeista – niinpä tämän Markuksen kohdan siirtyminen myös Matteukseen on aika helppo ymmärtää. Se kuitenkin poikkeaa tyyliltään ja jonkin verran ajatukseltaan muista voi-huudosta, jotka ovat tässä luvussa. Kun jae 14 jätetään huomiotta, luvussa on seitsemän Jeesuksen voi-huutoa. Luku on Raamatulle tyypillinen, joten sekin tukee ajatusta siitä, ettei jae 14 ole kuulunut Matteuksen alkuperäiseen tekstiin.

Voi-huuto voi tarkoittaa monta eri asiaa. Se voi olla valitus ”voi, kun kävi huonosti”. Se voi olla säälittely ”voi sinua” – näin tässä kohdassa tulkitsee Pentti Saarikoski Matteuksen evankeliumin käännöksessään. Se voi olla myös profeetallinen varoitus tai jopa uhkaus tai suoranainen tuomio. Tässä yhteydessä on kyse viimeisestä vaihtoehdosta: Jeesus toisaalta varoittaa vastustajiaan, mutta julistaa samalla heille jo tuomion (jae 35).

　1. voi-huuto: jae 13
Fariseusten ja lainopettajien väärä opetus oli vienyt ihmiset harhaan. Kohdassa voidaan nähdä viittaus myös siihen, että he vastustivat Jeesusta.

　2. voi-huuto: jae 15
Tässä kohdassa Saarikoski kääntää osuvasti: ”teette hänestä itseännekin varmemman helvettiin menijän”. Väärä tie ei vie perille: vain Jeesus on tie taivaaseen (Joh 14:6). Kirkkoraamattu-1938 kääntää sanatarkasti ”helvetin lapsi”, joka voidaan nähdä ”Jumalan lapsen” vastakohtana. Juutalaisuuteen käännyttiin kahdessa vaiheessa. Ensin tultiin ”jumalaapelkääviksi” (Apt 17:4 – joka merkitsi lain tärkeimpien kohtien noudattamista). Sitten tultiin proselyytiksi eli varsinaiseksi käännynnäiseksi, joka merkitsi sitoutumista koko lain noudattamiseen (Apt 2:11).

　3. voi-huuto: jakeet 16-22
Ihmiset yrittivät vapautua vannomistaan valoista eri tavoin. Temppeli (jae 16) olikin vain pelkkä rakennus, mutta jos oli vannonut sen kullan – siis Jumalalle annettujen lahjojen kautta – oli sidottu valaansa. Samoin alttarista (jae 18) tuli vain kasa kiviä, rakennelma. Mutta uhrilahja oli Jumalalle annettu, siksi sen kautta vannottu sitoi. Taivas (jae 22) voitiin tulkita vain ilmakehäksi, mutta todellisuudessa sillä tietysti tarkoitettiin Jumalan asuinsijaa. Kyse oli eräänlaisesta sanaleikistä, mutta sen lopputulos oli vakava: Jumalan laki tuli merkityksettömäksi.

Mooseksen lain mukaan kaikki, mikä kosketti alttaria, tuli pyhäksi (jae 19, 2 Moos 29:37).
Tässä yhteydessä Jeesus käyttää ”hullu”-sanaa (jae 17), jonka käytön hän kielsi vuorisaarnassa (Matt 5:22). Mutta nyt ei puhujana olekaan vajavainen ihminen, vaan itse Jumala.
Temppelin kaikkein pyhin katsottiin Jumalan asuinsijaksi (jae 21, 1 Kun 8:10-13, Ps 97).

Katso myös Jeesuksen opetus vannomisesta vuorisaarnassa: Matt 5:33-37.

　4. voi-huuto: jakeet 23-24
Fariseusten ongelma oli se, että he eivät osanneet erottaa pieniä ja suuria asioita. Pienistä tuli suuria ja suuret unohdettiin.

Kymmenykset olivat Jumalan määräys, jonka tarkoitus oli antaa leeviläisille toimeentulo, koska he eivät voineet hankkia elantoaan muiden tavoin (3 Moos 27:30, 5 Moos 14:22-27). Mutta sekään ei ollut mikään automaatti, vaan siinäkin tärkeää oli nähdä sisin, merkitys.

Hurskas juutalainen siivilöi juomansa veden, ettei vahingossa tulisi juoneeksi hyttystä, joka saastuttaisi hänet (24). Mutta suurempi saastainen eläin eli kameli jäi vaille huomiota (kamelin syöminen teki viikoksi saastaiseksi, 3 Moos 11:4-6).

　5. voi-huuto: jakeet 25-26
Varoitus väärästä ulkokuoresta ja ulkokultaisuudesta, johon lähes kaikki seitsemän voi-huutoa liittyvät. Uhrimaljojen ulkopuolet puhdistettiin tarkoin, ettei vain juomauhria olisi niissä ja se putoaisi maahan. Tärkeintä on kuitenkin sydämen, ihmisen sisimmän puhtaus (Matt 15:18-20).

　6. voi-huuto: jakeet 27-28
Haudat valkaistiin kalkilla (jae 27), jotta varsinkin pimeässä ihmiset näkisivät ne eivätkä astuisi niiden päälle ja saastuisi (4 Moos 19:16-18, katso myös Luuk 11:44).

　7. voi-huuto: jakeet 29-33
Jälkiviisaus on aina ollut myös hengellisyyden vitsaus.
Jae 32 on nähtävä ennustuksena: muutaman päivän kuluttua Jeesuksen vastustajat seuraisivat esi-isiensä jälkiä ja vaatisivat Jeesusta hengiltä.

Jakeessa 34 Kirkkoraamattu-1992 on taas kerran kääntänyt niin, että kreikkalaisessa alkutekstissä oleva viittaus edellä sanottuun on tullut hämärämmäksi. KR-1938 kääntää sanatarkasti ja aloittaa jakeen ”Sentähden…”

Jae 34 on ennustus kristillisen kirkon juutalaisten taholta kohtaamasta vainosta. Paavalin kiivaimpia vastustajia hänen lähetysmatkoillaan olivat usein nimenomaan juutalaiset, eivät pakanat.

Abel (jae 35) oli ensimmäinen murhattu ihminen (1 Moos 4:8-16, katso myös Hepr 12:24). Sen sijaan Sakarja on hieman arvoituksellisempi. Ilmeisesti selitys on hyvin yksinkertainen: juutalaisten Vanhassa testamentissa Aikakirjat ovat viimeisenä: Sakarjan marttyyrikuolemasta kerrotaan 2 Aikak:24:20-22:ssa: hän on siis juutalaisten pyhien kirjoitusten viimeinen marttyyri. Aikakirjoissa häntä kutsutaan Jojadan pojaksi, mutta usein ihmisiä kutsuttiin isoisän tai jopa varhaisemman esi-isän pojaksi. Hän sanoi juuri ennen kuolemaansa: ”Herra näkee ja kostaa!”, joka sopii hyvin yhteen Jeesuksen sanojen kanssa.

Jälleen sukupolvi (jae 36) tarkoittanee ”sukukunta”, ”kansa”, ei niinkään juuri tuota tuolloin elänyttä sukupolvea. Toki heidän vastuunsa oli suurempi kuin monen edeltäneen sukupolven: heidän aikanaan täyttyivät lupaukset Messiaasta, mutta he eivät ottaneet häntä vastaan.

Te ette tahtoneet tulla – Matt 23:37-39

Kivittäminen (jae 37) oli juutalaisten teloitustapa.

Kana kokoaa poikasensa siipiensä alle suojaan haukkaa tai muuta petoa vastaan, mutta juutalaisten eivät halunneet tulla Jumalan suojaan. He tulisivat siis jäämään Jumalan vastustajan, Saatanan armoille.

Ihmisen ratkaisuvalta on sidottu. Tämä oli Lutherin yksi suuri löytö ja yhden hänen pääteoksensa nimi. Ihminen ei voi itse löytää Jumalaa ja pelastusta – se on yksin Jumalan ja hänen armonsa varassa. Mutta ihminen voi kieltäytyä Jumalan tarjoamasta pelastuksesta. Ei ole pakko mennä taivaaseen!

Nelisenkymmentä vuotta näiden sanojen jälkeen (jae 38) Jerusalemin temppeli hävitettiin eikä sitä ole sen jälkeen enää rakennettu. Se, että Jumala hylkäsi temppelinsä ja poistui sieltä, oli merkki kansaa kohtaavasta kirouksesta (vertaa Hes 10-11).

Jae 39 on viittaus aikojen lopulla tapahtuvaan Kristuksen paluuseen. Silloin kakkien pitää tunnustaa hänet Herrakseen ja Jumalakseen. Mutta tästä Jeesus puhuu enemmän luvuissa 24 ja 25.