Neljäs puhekokoelma

Tässä luvussa on Jeesuksen ohjeita siitä, kuinka seurakunnassa on elettävä. Luvun voisi otsikoida vaikkapa: ”Kristittyjen keskinäinen kanssakäyminen”. Kirkkoraamattu-1992 on otsikoinut sen ”Seurakunnan järjestys”.

Kuka on suurin? Matt 18:1-6

Ehkä kysymys suuruudesta seurakunnassa nousi kahdesta edellisessä luvussa kerrotusta tapahtumasta. Kolme opetuslasta olivat saaneet olla Jeesuksen kanssa kirkastusvuorella. Olivatko he siis muita parempia, suurempia? Toiset opetuslapset olivat epäonnistuneet sairaan lapsen parantamisessa. Olivatko he noita kolmea huonompia, pienempiä?

Kaikkea elämässä mitataan. Mutta olisi käytettävä oikeaa mittaria. Mikä on oikea mittari hengellisen suuruuden mittaamiseen? Jeesus kutsui luokseen lapsen (jae 2). Kreikan sana tarkoittaa lasta yleensä (Luuk 18:15:ssä on nimenomaan sylilasta, pientä vauvaa tarkoittava sana, joten Raamattu ei opeta, että vasta varttuneet lapset kelpaisivat Jeesukselle, kuten aikuiskastetta harjoittavissa piireissä joskus opetetaan).

Mikä lapsessa oli esimerkillistä? Ei suinkaan viattomuus tai synnittömyys. Jokainen tietää, kuinka pienestä pitäen lapsi osaa kiukutella ja tehdä pahaa. Esimerkillistä lapsessa on hänen vastaanottavaisuutensa: hän odottaa isältään vain hyviä lahjoja. Lapsi ei mieti, miten hän voi maksaa takaisin saamansa lahjat. Lapsi on yksinään turvaton, hän vaatii toisten huolenpitoa. Kristittykin vaatii jatkuvasti Jumalan huolenpitoa.

Tämän ajan ihmisen on vaikea ymmärtää Jeesuksen opetuksen radikaalisuutta. Antiikin aikana lapsi oli arvoton, hänellä ei ollut mitään oikeuksia, hänet voitiin myydä orjaksi jne. Luther opetti osuvasti: ”Älä ajattele suureksi tulemista, vaan pieneksi. Jos tulet pieneksi, suuruus seuraa itsestään.”

Myllynkivi (jae 6) tarkoittaa isoa, aasin pyörittämää myllynkiveä. Käsin pyöritettävistä pienistä myllynkivistä käytettiin toista sanaa. Syyrialaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset käyttivät hukuttamista teloituskeinona, mutta juutalaiset eivät sitä harjoittaneet.

Pelastuksen hinta – Matt 18:7-11

Viettelys (jae 7, kreikassa) tarkoittaa sanatarkasti ansaan johtamista. Kreikassa sana on ”skandalon”, joka tarkoitti sitä puikkoa, johon ansan syötti kiinnitettiin ja johon koskeminen laukaisi ansan. Tämä maailman (jae 7) on viettelysten vallassa, koska tässä maailmassa vaikuttaa Jumalan vastustaja, Saatana. Hän yrittää johdattaa kaikki ihmiset kadotukseen.

Jakeiden 8 ja 9 kovia sanoja ymmärtää paremmin, kun ajattelee lääketiedettä: joskus lääkärin on pakko amputoida jalka tai käsi pelastaakseen potilaan hengen. Jos tulehdusta ei voida muuten pysäyttää, on pakko leikata jäsen irti, jottei tulehdus leviäisi koko potilaaseen ja tappaisi häntä. Samaa Jeesuskin opettaa: on estettävä synnin saastutuksen leviäminen – kovin ottein, jos muu ei auta.

Mutta meidän on syytä muistaa, että yksikin silmä tai käsi riittää synnin tekemiseen! Ruumiin silpominen ei lopulta auta. Kyse onkin Jeesuksen opetuksesta ehdottomuudesta synnin suhteen: sen kanssa ei pidä leikkiä, vaan tarvittaessa on maksettava suurikin hinta päästäkseen sisälle pelastukseen. Synnin kanssa ei voi tehdä kompromisseja. Omien syntien suhteen pitää olla äärimmäisen ahdasmielinen! Mikään hinta ei ole liian suuri maksettavaksi pelastuksesta. Mutta samalla on syytä muistaa: Jumala maksoi oman Poikansa hengen pelastaakseen syntiset!

Vietteleminen alkaa halveksimisesta (jae 10).

Jae 10 opettaa meille suojelusenkeleistä (Ps 34:8, 91:11-12, Apt 12:15, Hepr 1:14, katso myös Dan 10:13,20; kansakuntien enkeliruhtinaat).

Jae 11 puuttuu parhaista vanhimmista käsikirjoituksista. Se on sama kuin Luuk 19:10 ja ilmeisesti joku kopioija on vahingossa kirjoittanut tähän sen ulkomuistista. Itse asiaan jae sopii erinomaisesti.

Vertaus eksyneestä lampaasta – Matt 18:12-14

Jeesus jatkaa ehdottomuuden merkityksen opettamista. Jos paimen ajattelee, että yksi lammas voi kadotakin, jäähän vielä 99, niin milloin hän alkaa etsiä kadonneita lampaita. Kun jäljellä on 90? Vai 50? Mihin hän asettaa rajan? Tässä on länsimaisen kristillisyyden suuri heikkous tänä päivänä: se etsii koko ajan uusia rajoja, jonne asti voidaan mennä ja venyttää Jumalan tahtoa. Mutta lopulta ei ole enää mitään rajoja!

Huomaa jakeessa 13 ”jos” – ei siis ”kun”. Kristitty voi eksyä niin kauas Jumalasta, ettei hän enää palaa takaisin, ettei häntä enää löydetä. Jumala ei pelasta ketään pakolla – ihminen voi lähteä ulos pelastuksen piiristä.

Jokainen ihminen on arvokas Jumalalle. Hän iloitsee jokaisesta pelastetusta (jae 14), kuten myös jokaisesta tuhlaajapojasta, joka palaa isän luo.

Lähetystyöhön kuuluu kaksi puolta:
1. evankelioiminen, uusien ihmisten tavoittaminen
2. kristittyjen opettaminen

Molemmat ovat yhtä tärkeitä. Ei ole järkeä synnyttää ”lasta hankeen” eli kutsua ihmisiä seurakuntaan, jossa heistä ei huolehdita. Mutta ei voi myöskään olla tyytyväinen siihen joukkoon, joka jo on saavutettu. On lähdettävä kutsumaan uusia ihmisiä niin kauan, kuin on yksikin pelastuksesta osaton ihminen maailmassa.

Myös Luukkaan evankeliumissa on tämä vertaus, jonkin verran laajemmassa muodossa (Luuk 15:3-7). Ajatus Jumalasta paimenena on yleinen sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, kuuluisin jakso on tietysti Ps 23 ”Herra on minun paimeneni”.

Opettaessaan lopunajoista Jeesus sanoi, että viimeisten aikojen suurin vaara on nimenomaan eksytys (Matt 24:4-14). Saatana yrittää johtaa kristittyjä harhaan mitä erilaisimmin tavoin. Se ei saa merkitä sitä, että me kadottaisimme Jumalan lapsen vapauden ja ilon pelätessämme erilaisia eksytyksiä, mutta se kutsuu meitä varuillaoloon ja varovaisuuteen.

Kirkkokuri – Matt 18:15-20

Edelleen puhutaan rajojen asettamisesta seurakunnassa ja yksityisen ihmisen elämässä. Kuten Jaakob kirjoittaa, me kaikki hairahdumme monin tavoin (Jaak 3:2). Täydellisten seurakuntaa ei ole eikä tule maan päälle. Mutta se ei tarkoita sitä, että todellinen elävä Jumalan seurakunta tai yksityinen kristitty voisi hyväksyä mitä tahansa syntiä (katso 1 Kor 5:6-13). Nyt Jeesus antaa ohjeita näihin ongelmatilanteisiin.

Jos kristitty näkee toisen kristityn langenneen syntiin, hänen tulee ensin kahden kesken puhua asiasta langenneen kanssa (jae 15). Kyse ei ole siis tuomion langettamisesta, vaan keskustelusta, neuvon antamisesta. Ehkä tuo toinen kristitty on tullut sillä tavalla hengellisesti sokeaksi, ettei näe omaa tilaansa oikein.

Jos kahdenkeskinen keskustelu ei auta, on otettava yksi tai kaksi todistajaa (jae 16, 5 Moos 19:15). Tämä on myös langenneen suojelemiseksi: kun kerran ei syntynyt yksimielisyyttä tilanteesta, ehkä vika olikin ”syyttäjässä” – ehkä hän oli langennut hengelliseen ylpeyteen tai jostain muusta syystä halusi väärin perustein tuomita veljensä tai sisarensa. Kyse ei ole meidän kristittyjen langettamista tuomioista, vaan Jumalan Sanan langettamista tuomioista. Ja tähtäyspisteenä on langenneen saaminen takaisin seurakunnan elävään yhteyteen (vertaa 2 Kor 2:6-8)

Jos toinenkaan vaihe ei auta, asia on vietävä seurakunnan kokoukseen (jae 17). Jos vieläkään ei tule mielenmuutosta ja parannusta, hänet on erotettava seurakunnasta. Sitähän ajatus pakanasta ja publikaanista tarkoittaa; heidän kanssaan juutalaiset eivät halunneet olla missään tekemisissä. Publikaanit olivat usein uskostaan luopuneita juutalaisia, pakanat taas eivät koskaan olleet elävää Jumalaa palvelleetkaan.

Valitettavasti meidän aikanamme usein asia etenee aivan toisella tavalla. Ensimmäinen ja yleisin ongelma on juoruilu. Ei uskalleta puhua asiasta suoraan rikkoneen kristityn kanssa, vaan puhutaan siitä toisten kristittyjen kanssa. Tai ehkä jopa halutaan vahingoittaa rikkonutta juoruilemalla.

On olemassa leikki, jossa ensimmäinen ringissä olija sanoo jotain toiselle, toinen sanoo saman kolmannelle, kolmas neljännelle jne. Kun sanoma lopulta palaa lähettäjälleen, on se yleensä muuttunut melkoisesti, joskus jopa aivan päinvastaiseksi kuin alkuperäinen sanoma. Siksi asiasta pitää keskustella asianomaisen kanssa, eikä luottaa toisen tai kolmannen polven kertomuksiin. Tämä keskustelu antaa ”syytetylle” myös mahdollisuuden puolustautua. Juoruilu on ”julkinen teloitus” ilman oikeudenkäyntiä.

Toinen ongelma Jeesuksen neuvoissa liittyy meidän kansankirkkoomme. Suomen kirkkolaki ei anna mahdollisuutta erottaa ketään seurakunnan jäsenyydestä. Henkilö voi itse erota, mutta häntä ei voida erottaa. Siksi kolmannen vaiheen toteuttaminen ei ole kirkossamme mahdollista. Jos joku sitä yrittäisi, viimeistään tiedotusvälineet tuomitsisivat hänet, jos tuomiokapituli ei ehtisi sitä tehdä ensin.

Mutta kaksi ensimmäistä ovat mahdollisia! Ei unohdeta niitä. Jos kirkko ei voi pitää oikealla tavalla huolta jäsenistään kansankirkkotilanteessamme, meidän kristittyjen ei pidä lyödä laimin veljistä ja sisarista huolehtimista. Sitä ei mikään laki voi kieltää. Mutta aina tulee muistaa, mikä on tällaisen prosessin päämäärä! Ei suinkaan langenneen ja rikkoneen tuomitseminen, vaan hänen saamisensa takaisin elävään, pelastavaan uskoon. Siinä vaaditaan hengellistä kypsyyttä (vertaa Gal 6:1).

Jakeissa 19 ja 20 Jeesus antaa suuria lupauksia omilleen. Valittavasti usein unohdetaan, että Jeesus lupaa antaa sellaista, mitä me rukoilemme Jeesuksen nimessä (jae 20). Onkin syytä rukoilla, että Pyhä Henki saisi johdattaa myös rukouksiamme ja pyyntöjämme, että osaisimme pyytää sitä, mikä on Jumalan tahto.

Jae 20 liittyy Jeesuksen viimeiseen lupaukseen ennen nousemistaan taivaaseen ylösnousemisensa jälkeen: Hän on meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti (Matt 28:20).

Jakeessa 15 on epäonnistunut käännös: ”ota puheeksi”, kreikassa puhutaan nuhtelemisesta. Ei ole kyse vain keskustelusta, vaan keskustelusta, jolla on tietty päämäärä – saada toinen luopumaan synnistään.

Jakeessa 19 on kreikassa ”symfooneoo”, olla sopusoinnussa, täydellisessä harmoniassa (siitä sana sinfonia = musiikin sopusointu, harmonia). Kun rukous on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, se tulee myös vastatuksi.

Armoton palvelija – Matt 18:21-35

Tämä on jälleen niitä Jeesuksen vertauksia, joita liika selittäminen vain latistaa. Pietarin kysymys oli ”normaali”: rabbit opettivat, että jos toinen ei pyytänyt anteeksi, ei tarvinnut antaa anteeksi. Ja he pitivät riittävänä määränä kolmea kertaa. Pietari oli siis ”hurskaampi” kuin tuon ajan vaatimus. Jeesus puhuu siitä, kuinka pitää antaa anteeksi vaikka seitsemän kertaa päivässä (Luuk 17:4). Seitsemän oli juutalaisille täydellisyyden luku.

Kristittyjenkin kesken tuli siis uusia ja uusia lankeemuksia alkukirkonkin aikana. Edellä (jakeet 15-18) kyse oli paatumuksesta, nyt puhutaan katumuksesta – ja lopulta paatumuksesta.

Mutta jos laskee anteeksiantamisiaan, ei ole todellisuudessa antanut anteeksi! Siksi anteeksiantamusta ei voi laskea. Jakeen 22 luvuksi on annettu sekä 77 että 70x7. (77 lienee oikea vaihtoehto, se nousee 1 Moos 4:24:n pohjalta: "Jos Kainin puolesta kostetaan seitsemästi, niin Lemekin puolesta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.") Lopputulos on sama: anteeksiantamus on rajaton, ääretön, sitä ei lasketa. Ei ole kyse kerroista, vaan luonteesta: anteeksiannettua ei enää muistella, se on kokonaan ja lopullisesti annettu anteeksi.

Rahan arvon laskeminen on käytännössä mahdotonta: aika ja kulttuuri ovat niin erilaisia. Vertauksen vuoksi voidaan todeta, että tuohon aikaan Galilean ja Perean vero Roomalle oli 200 leiviskää ja Juudean, Samarian ja Idumean vero oli 600 leiviskää. 10000 leiviskää vastasi 60 miljoonaa päiväpalkkaa. Siis jos laskemme, että vuodessa oli 300 työpäivää, niin velka oli 200 000 vuoden palkka. Velanantajalta olisi todella vaadittu kärsivällisyyttä. Jos ajattelemme, että tänä päivänä vuoden ansiot olisivat 20000 euroa, velan summaksi tulisi 4 miljardia euroa. Siis täysin mahdoton velka! Sellainenhan on meidän velkamme Jumalaa kohtaan.

Toisen palvelijan velka oli 100 denaaria eli noin neljän kuukauden palkka, siis saman ”kaavan” mukaan noin 7000 euroa. Siis täysin mahdollinen maksettavaksi. Hän pyysi maksuaikaa lähes samoin sanoin (jakeet 26 ja 29). Vain 60000 osa miehen omasta velasta. Mies ei tuntenut empatiaa – hän ei osannut asettua toisen asemaan – vaikka se oli sama kuin hänen oma asemansa hetkeä aiemmin.

Osoittautuu, ettei ensimmäisen velallisen sisin ollut muuttunut. Hän ei ollut ymmärtänyt suurta armoa, jonka kohtasi. Kuten Johannes sanoo: "me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä" (1 Joh 4:19). Isä meidän –rukous opettaa meitä antamaan anteeksi, kuten Jumalakin on meille anteeksi antanut (Matt 6:12). Jaakob opettaa, että laupeudettomalle tuomio on laupeudeton (Jaak 2:13). Jeesus opetti vuorisaarnassa, että laupeudenharjoittajat saavat osakseen laupeuden (Matt 5:7). Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.

Vertaus puhuu siitä, että meidän on valittava lain ja evankeliumin välillä. Emme voi valita itsellemme evankeliumia ja muille lakia. Jompikumpi hallitsee koko elämäämme. On siis joko-tai -tilanne, ei sekä-että (vertaa Gal 5:1-6).

Jakeessa 34 kreikassa käytetään sanaa, jonka voisi kääntää myös ”kidutusmestari” tai ”pyövelinrenki”. Pentti Saarikoski kääntääkin: ”…luovutti miehen viranomaisten kidutettavaksi.” Kun Jeesus puhuu kadotuksesta, hän käyttää usein ilmaisua ”itku ja hammasten kiristys” (Matt 8:12, 13:42,50, 22:13, 24:51, 25:30).

Vaikka laki kielsi juutalaisten myymisen orjaksi, niin kuitenkin usein tapahtui (2 Moos 21:2, 3 Moos 25.39-40, 2 Kun 4:1, Neh 5.5, vertaa Jes 50:1). Ja jos isäntä oli pakana, ei juutalaisten laki häntä estänyt.

Jakeen 23 alusta Kirkkoraamattu-1992 on jättänyt kääntämättä ”sen tähden”, joka olisi ollut tärkeä linkki edeltävään.