Vastustus nousee

Nyt alkavassa jaksossa (Mark 2:1-3:6) on viisi kertomusta, joissa tulee esille se, kuka Jeesus on ja mitkä ovat hänen valtuutensa (Mark 2:10, 1:22). Samalla tulee esille myös se, että vastustus Jeesusta kohtaan oli nousemassa.

Kaikkiin viiteen kertomukseen liittyy kiistakeskustelu, tosin ensimmäisessä kertomuksessa Jeesuksen vastustajat vain ajattelevat, eivätkä tuo ajatuksiaan julki ääneen (Mark 2:6) ja viidennessä he vaikenevat Jeesuksen kysymyksen edessä (Mark 3:4).

Kantajien usko kantaa hedelmää – Mark 2:1-12

Jeesuksen palattua uuteen kotikaupunkiinsa Kapernaumiin, kansa tuli samalla innolla kuin aiemminkin hänen luokseen (Mark 1:37) kuulemaan häntä ja varmaan toivoi näkevänsä ja kokevansa Jeesuksen tekemiä ihmeitä (jakeet 1-2). Jeesuksen koti oli ilmeisesti Simonin ja Andreaksen koti (Mark 1:29).

Väentungos esti halvaantunutta kantaneita neljää miestä pääsemästä Jeesuksen eteen (jakeet 3-4). He eivät antaneet periksi, vaan kiipesivät talon ulkopuolella sijainneita portaita pitkin talon katolle (jae 4). Tuon ajan juutalaisten talojen katot oli tehty savesta, oljista ja risuista, joten niihin oli helppo tehdä aukko.

Länsimaista lukijaa voi mietityttää, mitä talossa - jossa oli yleensä vain yksi huone - mietittiin, kun katosta alkoi putoilla savenkappaleita Jeesuksen kuulijoiden päälle. Mutta Markus ei ole kiinnostunut kuulijoista tai heidän ajatuksistaan, vaan Jeesuksen ja halvaantuneen kohtaamisesta.

Talojen katot olivat tasakattoja ja niillä oleskeltiin; ne olivat tavallaan meidän pervekkeittemme vastine. On arveltu, että Jeesuksen ja Nikodemoksen yöllinen keskustelu olisi tapahtunut jonkin Jerusalemissa sijainneen talon katolla (Joh 3:1-21).

Jakeessa 5 on tärkeää huomata ”heidän uskonsa” - siis on kysymys kantajien uskosta. Voimme hyvin ajatella, että ”heidän” sisälsi myös halvaantuneen, mutta varmaa on, että se kattaa kantajat. Kantajien usko Jeesukseen ilmeni siinä, että he kantoivat halvaantuneen miehen Jeesuksen eteen. Toki myös miehen oli uskottava Jeesukseen, eihän hän muuten olisi halunnut tulla kannetuksi Jeesuksen eteen.

Meidätkin on kutsuttu kantamaan ihmisiä Jeesuksen eteen: rukouksessa, kutsumalla heitä hengellisiin tilaisuuksiin jne. Tämän kertomuksen miesten sitkeys heittää eteemme kysymyksen: mitä kannattaa tehdä yhden ihmisen auttamiseksi ja pelastamiseksi?

Huomaa myös viittaus lapsikasteeseen: sekin edellyttää tuojilta uskoa Jeesuksen pelastavaan voimaan.

Jakeessa 5 on ainoa kerta, kun Jeesus Markuksen evankeliumissa julistaa sanallisesti syntien anteeksiannon. Teoillaan hän sen teki usein: hyväksymällä syntisiä yhteyteensä (Mark 2:13-17: "Kun fariseuksiin kuuluvat lainopettajat näkivät Jeesuksen syövän syntisten ja publikaanien seurassa, he sanoivat hänen opetuslapsilleen: Kuinka hän syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.").

Odottaisimme, että Jeesus olisi ryhtynyt käsittelemään miehen sairautta, mutta Jeesus näki, että kysymys synnistä on sittenkin tärkeämpi kuin kysymys sairaudesta ja terveydestä (jae 5).

Se, mikä Jeesuksen toiminnassa erityisesti ärsytti hänen vastustajiaan, oli syntien anteeksiantaminen (jakeet 6-7). Nyt tapahtui ensimmäinen yhteenotto Jeesuksen ja lainopettajien välillä. Lainopettajat olivat ”uskonnon ammattilaisia”, ammattiteologeja, jotka selittivät Vanhan testamentin kirjoituksia, ennen kaikkea Mooseksen lakia. He olivat neuvonantajia myös monissa maallisissa kysymyksissä, sillä juutalaisuudessa uskonto säätelee myös monia arkielämän kysymyksiä. Suurin osa lainopettajista oli fariseuksia (Mark 2:16).

Lainopettajat opettivat, että sairaus oli synnin seurausta (Joh 9:2, Room 5:12). Ilman syntiinlankeemusta ei olisi sairautta tai kuolemaa, mutta lainopettajat ajattelivat, että jokaisen sairauden takana oli jokin tietty synti. Jotta voisi parantua sairaudestaan, olisi ensin hoidettava synti ja vasta sitten voisi parantua.

Juutalaisuus ei odottanut Messiaan antavan syntejä anteeksi. Johannes Kastaja oli julistanut synnit anteeksi (Mark 1:5), mutta hän olikin Jumalan lähettämä profeetta. Tosin fariseukset eivät hyväksyneet Johannes Kastajankaan toimintaa (Matt 3:7-10, Luuk 7:29-30).

Lainopettajien ajatus jakeessa 7 on toisaalta Jeesuksen sanojen vääristelyä, toisaalta se osuu aivan oikeaan. Ei Jeesus antanut syntejä anteeksi ”itse”, vaan hän puhui siitä, että Jumala antaa synnit anteeksi (jae 5, passiivi=Jumalan teko). Mutta senkin tunnustamisen jälkeen jää jäljelle ongelma, millä valtuudella Jeesus pystyi lupaamaan Jumalan puolesta syntien anteeksiannon. Juutalaiset papit pystyivät tekemään sen asemansa ja suoritettujen uhrien perusteella: kun laissa määrätyt säädökset oli täytetty, pappi sai julistaa synninpäästön. Mutta Jeesus ei ollut heidän silmissään pappi eikä mitään uhreja oltu suoritettu.

Vain Jumala voi antaa synnit anteeksi. Jeesus teki niin ja osoitti samalla jumaluutensa (Ps 103:3, Jes 43:25, Dan 9:9).

Jakeen 9 erikoinen kysymys voidaan ymmärtää kolmella tavalla:
1. Syntien anteeksiannon julistaminen on helpompaa, koska kukaan ei voi tarkistaa, toteutuiko se vai jäikö toteutumatta. Sen sijaan sairaan parantumisen voisi kuka tahansa vahvistaa.
2. Syntien anteeksiantaminen on vaikeampaa, koska se on syy ja sairaus on vain seuraus.
3. Molemmat ovat mahdottomia ihmiselle.

Se, että Jeesus paransi halvaantuneen, osoitti, että hänellä oli valta sairauden yli (jae 10). Mutta samalla hän tuli lainopettajien oman opetuksen mukaan antaneeksi miehen synnit anteeksi. Ja se taas oli osoitus siitä, että Jeesus oli Jumala. Lainopettajien ajatus (jae 7) oli oikea, mutta johtopäätös oli väärä.

Jakeessa 10 Jeesus käyttää ensimmäisen kerran itsestään nimitystä ”Ihmisen Poika”. Se nousi Dan 7:13:n ennustuksesta. Vain kahdesti Uudessa testamentissa tuota nimitystä käyttää joku muu kuin Jeesus; Joh 12:34: juutalaiset ja Apt 7:56: Stefanos. Se on Uuden testamentin yleisin messiaaninen arvonimi. Markuksen evankeliumissa se on 14 kertaa ja koko Uudessa testamentissa 81 kertaa.

Jakeesta 11 on KR-1992:ssa valitettavasti jätetty kääntämättä jakeen alku: ”Minä sanon sinulle…” Sillä Jeesus korosti sitä, että nyt äänessä oli hän, jonka valtuuksia antaa syntejä anteeksi oli epäilty.

Vain syntiset tarvitsevat anteeksiantamusta – Mark 1:13-17

Leevin tulliasema (jae 14) sijaitsi todennäköisesti Kapernaumin ohi kulkeneella Meren tiellä (Jes 8:23), joka johti Damaskoksesta Egyptiin. Kapernaumin satama (vertaa jae 13) olisi toinen mahdollisuus. Kapernaumin lähellä oli Galilean ja Trakonitiksen maan välinen raja.

Roomalainen veron- ja tullinkatojärjestelmä oli tehokas, mutta altis väärinkäytöksille. Tietyn alueen veron- ja tullinkanto-oikeus myytiin huutokaupalla - suurin tarjous voitti. Rooma sai aina omansa, alueiden ostajien huoleksi jäi saada sijoituksensa takaisin. He myivät veronkanto-oikeudet eteenpäin pienemmissä osissa ja edelleen myytiin pienempiin osiin. Lopulta portaita oli useita ja jokaisen portaan piti saada osansa (vertaa Luuk 19:2). Tämä houkutteli ylihinnan kiskomiseen.

Juutalaiset ajoivat publikaanit ulos synagogista. He eivät kelvanneet edes todistajiksi oikeudessa (väitetyn epärehellisyytensä takia?). He olivat hylkiöitä, monestakin syystä:
1. He olivat maanpettureita, hehän keräsivät veroa Herodes Antipakselle, joka oli Rooman asettama ”nukkehallitsija”. Juudeassa verot menivät suoraan Rooman kassaan.
2. He olivat epärehellisiä, heitä syytettiin kiskonnasta.
3. He joutuivat työssään tekemisiin saastaisten asioiden ja ihmisten kanssa.

Matteus (Matt 9:9, 10:3) kutsuu tullimiestä Matteukseksi. Kun opetuslasten luetteloissa ei ole mainittu Leeviä, lienevät Leevi ja Matteus sama henkilö (vertaa Mark 3:18).

Se, että Jeesus viihtyi publikaanien seurassa, oli juutalaisille vaikeaa käsittää. Messiaan piti tulla vapauttamaan Israelin kansa miehitysvallan sorron alta eikä veljeillä sen edustajien kanssa.

KR-1992 on lisännyt jakeeseen 15 selventävän sanan: ”muita syntisiä”. Juutalaisille oli selvää, että publikaani oli syntinen, mutta ehkä nykyajan raamatunlukija tarvitsee tässä kohdin selvennyksen.

Farisealaisuus syntyi makkabilaisajalla, 100-luvulla eKr. Nimi tarkoittaa ”eristäytyjää” ja sitä he todella olivat: oli eristäydyttävä kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Juutalainen historioitsija Josefos kertoo, että heitä oli tuohon aikaan vain noin 6000, mutta he olivat todellisuudessa juutalaisuuden vahvin ryhmä, joka määräsi sen suunnan. Farisealaisuus oli ”herätysliike”, ei ammattikunta. Suuri osa lainopettajista kuului heihin.

Fariseusten ja Jeesuksen suhde syntiin ja syntisiin oli päinvastainen. Fariseukset halusivat välttää, paeta syntiä, eristäytyä syntisistä ja sitä kautta pysyä puhtaina. Jeesus halusi puhdistaa syntiset ja siksi hänen oli oleskeltava heidän seurassaan. Vanha liitto joutui pakenemaan syntiä, uusi liitto voittaa synnin.

Jae 17 on erittäin tärkeä, mutta valitettavan usein se unohtuu myös nykypäivän kirkossa. Vain pelastuksen tarpeessa olevat tarvitsevat Pelastajaa. Me pitäisimme omituisena sellaista lääkäriä, joka ei suostuisi olemaan tekemisissä sairaiden kanssa. Seurakunnan tulee olla avoinna syntisille.

Jumalan valtakuntaan kuljetaan syntien anteeksisaamisen portin kautta (jae 17).

Nyt Jeesuksen vastustajat arvostelivat Jeesusta jo ääneen (jae 16, vertaa jakeet 6-8), mutta vielä tällä kertaa opetuslapsille, ei suoraan Jeesukselle.

Häävieraat eivät paastoa – Mark 2:18-22

Laissa oli määrätty vain yksi paastopäivä: Suuri sovituspäivä syksyllä (3 Moos 16:29-31, 23:27-32, 4 Moos 29:7). Pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalaiset paastosivat myös neljänä muuna päivänä (Sak 7:5, 8:19).

Jeesuksen aikaan hurskaat juutalaiset paastosivat kaksi kertaa viikossa: maanantaina ja torstaina (Luuk 18:12). Perimätiedon mukaan torstaina Mooses nousi Siinain vuorelle saamaan laintauluja ja hän palasi alas 40 päivän kuluttua maanantaina. Viikottainen paasto ei siis ollut lain vaatimus, mutta jos halusi käydä hurskaasta, sitä oli noudatettava.

Luukas antaa viitteen, että tämä keskustelu käytiin Leevin talossa (Luuk 5:33). Jeesus oli siis juhla-aterialla paastopäivänä. Myös jakeen 18 alku voidaan tulkita samoin: paasto oli juuri meneillään.

Fariseuksilla ei ollut varsinaisesti opetuslapsia. Jakeen 18 sanonta tuleekin tulkita väljemmin: ”fariseusten kannattajat” tai vain ”fariseukset”.

Johannes Kastajan oppilaat olivat muutenkin ahkeria paastoajia (Matt 9:14), mutta nyt heillä oli siihen erityinen syy: Johannes oli vankilassa (Mark 6:14-29). Paaston ajateltiin lisäävän rukousten voimaa. Johannes Kastaja oli tunnettu ankarasta elämäntyylistään (Matt 11.18, Luuk 7:33).

Jeesuksen vastaus on jälleen kerran yllättävä. Juutalaisuus tunsi tilanteen, jossa ei voinut paastota: häät. Ne olivat iloinen juhla, johon paaston suru ja syntien katuminen ei sopinut. Kun häät kestivät koko viikon, kaksi paastopäivää jäi pitämättä (jae 19).

Jeesuksen vastaus on selvä: hän on sulhanen. Mutta kuka on morsian? Israel on Jumalan morsian (Jes 54:4-10, 62:5, Hoos 2:18,21, koko Laulujen laulu)

"sillä nyt sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi -- Herra Sebaot on hänen nimensä -- ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä -- häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi."
(Jes 54:5)

Jos Israel oli saanut sulhasen, silloinhan Jeesus oli Jumala! (katso myös Joh 3:27-30, 2 Kor 11:2, Ef 5:31-32, Ilm 21:2,9)

Juutalaisuus ei kutsunut Messiasta sulhaseksi, joten voi olla, ettei Jeesuksen puhe ollut sen ensimmäisille kuulijoille yhtä helposti ymmärrettävää kuin meille.

Jae 20 on ensimmäinen Markuksen evankeliumin kohta, jossa puhutaan Jeesuksen kuolemasta. Se on siis ensimmäinen kärsimysilmoitus, tosin kovin ”salattu” ja viitteellinen. Kirkkoraamattu-1992 kääntää valitettavan epämääräisesti: ”on poissa”. Edellinen käännös on tarkempi ja parempi: ”otetaan heiltä pois”. Passiivi ilmaisee Jumalan teon: Jumala ottaa Jeesuksen pois (vertaa Jes 53:8 "Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois"). Jeesus siis tiesi alusta asti, miten hänen julkinen toimintansa tulisi päättymään (katso Fil 2:5-11).

"hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."
(Fil 2:8)

Jae 20 tulkittiin alkukirkossa myös kehotukseksi paastota Jeesuksen kuolinpäivänä eli perjantaina. Kirkko ottikin uudet paastopäivät: keskiviikon ja perjantain. Keskiviikkona Juudas Iskariot kavalsi Jeesuksen (Luuk 22:1-5, katso myös Apt 13:2, 14:23).

Jakeiden 21 ja 22 ymmärtäminen edellyttää hieman taustatietoja tuon ajan kulttuurista. Kankaat kutistuivat vanhetessaan, pesujen mukana (jae 21), kuten huonot kankaat tekevät tänäänkin. Jos vanhaan kankaaseen ompeli paikan uudesta kankaasta, uusi kangas kutistuessaan repäisi entistä isomman reiän vanhaan kankaaseen.

Kokonaisia vuohennahkoja käytettiin juomaleileinä (jae 22). Mutta sellainen kovettui ajan myötä ja menetti joustavuutensa. Uusi viini kävi vielä ja kehitti painetta leiliin. Vanha leili ei kestäisi painetta, mutta uusi, joustava leili ei rikkoutuisi.

Jeesuksen opetus on selvä: hänen uusi oppinsa ei sovi täydentämään vanhaa lakihurskautta (vertaa Gal 5:1-5). Ei voi siis pelastua sekä lain että evankeliumin kautta, vaan on valittava joko laki tai evankeliumi.

Tällä kertaa arvostelu osoitettiin suoraan Jeesukselle, mutta nyt arvosteltiin opetuslapsia - ja toki samalla heidän opettajaansa (jae 18).

Hylätä vai hyväksyä?

Jeesuksen ohje jakeissa 21 ja 22 ei tietenkään tarkoita, että kaikki uusi uskonnollisuus olisi parempaa kuin vanha.

Milloin voimme hyväksyä uusia uskonnollisia opetuksia ja tapoja sekä ehkä samalla luopua joistakin vanhoista käsityksistä?
1. Niiden tulee nousta Jeesuksen opetuksen perustalta.
2. Ne pitää voida perustella Raamatulla.
3. Kirkon opetus ja kokemus kertovat paljon uuden opin arvosta.
4. Niiden tulee vastata nykyajan ihmisten todellisiin tarpeisiin.
5. Yleensä omaatuntoa vastaan ei pidä toimia, mutta valitettavasti Sielunvihollinen joskus ohjaa omantuntomme harhaan.

Raamatullinen paasto on itsensä tyhjentämistä, jotta Jumala voisi kasvaa meissä. Siksi oikeaan paastoon liittyy aina rukous ja Raamatun tutkiminen.

Sapatin herra – Mark 2:23-28

Sapatti oli juutalaisuudessa äärimmäisen tärkeä opinkohta. Eräät rabbit jopa opettivat, että sapattimääräykset painoivat vaa’assa enemmän kuin kaikki muut käskyt yhteensä. Sapatti oli näkyvää hurskauden harjoitusta. Siitä näki, ottiko ihminen Jumalan lain vakavasti vai ei.

Sapatin ympärille oli kertynyt 39 kieltoa. Hieman kärjistäen voi sanoa, että kaikki se, mitä sapattina ei erikseen ollut sallittu, oli kielletty. Sapatin(kin) kohdalla noudatettiin ”lain aitaamista”: ei kielletty vain itse käskyä, vaan myös sitä lähelle tulevat asiat, jotta käskyä ei edes vahingossa voisi rikkoa. Tästä havainnollisen esimerkin antaa kielto, joka kielsi karitsan keittämisen emänsä maidossa (2 Moos 23:19). Se oli laajennettu kielloksi olla nauttimatta maitoa ja lihaa samalla aterialla, niiden nauttimisen välillä pitää kulua kahdeksan tuntia.

Sapatin rikkomisesta oli Mooseksen laissa määrätty kuolemanrangaistus (2 Moos 31:14).

Jotkut rabbit opettivat, että jos koko kansa pitäisi yhden sapatin, Messias tulisi. Heidän käsityksensä mukaan Jeesus rikkoessaan sapatin siis esti Messiasta tulemasta!

Sapattina ei saanut paastota, siksi ruoka oli valmistettava etukäteen, koska myös ruoanlaitto oli kielletty. Olivatko opetuslapset unohtaneet sapattiin varautumisen, vai miksi he joutuivat sapattina syömään tähkiä pellolta? Tähkien syöminen oli sallittua (5 Moos 23:25-26, se oli tuon ajan sosiaaliturvaa: köyhä sai kerätä toisen pellolta käsin viljaa, mutta ei saanut käyttää työkaluja).

Sapattina sai kulkea vain sapatinmatka, 2000 kyynärää eli noin 800 metriä (2 Moos 16:29, Apt 1:12). Jeesusta olisi voitu syyttää liikkumiskiellon rikkomisesta, mutta syytös nousi sadonkorjuun ja puimisen kiellon rikkomisesta (2 Moos 34:21, 5 Moos 5:13-14). Tähkien poimiminen oli lainopettajien mukaan sadonkorjuuta (jae 23) ja niiden hiertäminen kädessä puimista (Luuk 6:1).

Olisi odottanut, että Jeesus olisi yrittänyt selittää, ettei mitään sapatin rikkomista ollut tapahtunutkaan, mutta itse asiassa hän vastauksessaan myöntää niin käyneen. Jeesus vetosi Messiaan esikuvan Daavidin toimintaan: hän oli syönyt vain papeille tarkoitettuja uhrileipiä ja antanut niitä miehilleenkin (jae 26). Uhrileivät olivat vain ”näytillä” temppelissä (2 Moos 25:30 "Pidä aina pöydällä minun kasvojeni edessä uhrileipiä"). Papit vaihtoivat nuo 12 leipää sapattina ja söivät vanhat leivät (3 Moos 8:31, 24:5-9). Koska vaihto tapahtui sapattina, juutalainen perimätieto sijoitti jakeessa 26 kerrotun tapahtuman sapattiin. Näin Daavidistakin tuli tavallaan sapatinrikkoja: hän teki sapattina jotakin, joka oli häneltä kiellettyä.

Jakeessa 26 on syytä huomata ”Daavid ja hänen miehensä”, jonka vastineena on ”Jeesus (=Daavidin Poika) ja hänen opetuslapsensa”.

Jakeen 27 taustalla voi näkyä juutalainen ajatuskulku: kun ihminen luotiin kuudentena päivänä (1 Moos 1:27-31) kaikki sitä edeltänyt luominen oli tarkoitettu palvelemaan ihmistä, ”luomakunnan kruunua”. Mutta kun sapatti luotiin vasta seitsemäntenä päivänä (1 Moos 2:1-3) ajateltiin herkästi, että ihminen oli vastaavasti luotu sapattia varten.

Jeesus näki asian päinvastoin: sapatti on luotu ihmistä varten. Siksi kysymys, pitääkö lepopäivää viettää, on järjetön: se on Jumalan lahja, ei mikään rasite. Ei kai kukaan kysele, pitääkö syntymäpäivälahjat ottaa vastaan jne.

Sapatti oli annettu juutalaisille (2 Moos 31:12-17, 5 Moos 5:12-15), siksi se ei enää sido kristillistä kirkkoa, kuten se ei sitonut pakanoitakaan (joilta juutalaiset kyllä vaativat sapatin noudattamista juutalaisten asuttamilla alueilla, Neh 13:15-22). Kristillinen kirkko alkoikin kokoontua jumalanpalveluksiin ylösnousemuksen päivänä eli sunnuntaina (Apt 20:7, 1 Kor 16:2, Ilm 1:10).

"Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää. Paavali, jonka seuraavana päivänä oli määrä jatkaa matkaansa, puhui koolla oleville, ja puhe pitkittyi puoleenyöhön saakka."
(Apt. 20:7)

Luther oli suorastaan yllättävän vapaamielinen lepopäiväkysymyksessä: hänen mukaansa on sama, mitä päivää vietetään lepopäivänä, mutta yhteisen jumalanpalveluksen järjestämiseksi on hyvä sopia kaikille yhteinen päivä (Iso katekismus, Kolmannen käskyn selitys).

Se, että Jeesus on sapatin herra, on viittaus hänen jumalauuteensa. Jos sapattikäsky oli Jumalan antama, ei sitä voinut muuttaa kukaan muu kuin sen antaja eli Jumala.

Tällä kertaa vastustajien syytös Jeesusta kohtaan on asteen ankarampi (jae 24) kuin edellisellä kerralla (jae 18).