Viinitarhan vuokraajat – Mark 12:1-12

Tämä vertaus oli monelle juutalaiselle arkipäivää: varsinkin Galileassa oli suuria maatiloja, joiden omistajat asuivat muualla. Mutta juutalainen kuulija muisti heti myös vanhatestamentillisen vertauskohdan: Jes 5:1-7:ssä on myös kerrottu viinitarhasta.

"Ystävästäni minä tahdon laulaa, laulun rakkaasta ystävästäni ja hänen viinitarhastaan. Ystävälläni oli viinitarha hedelmällisellä rinnemaalla.
Hän muokkasi sen, perkasi puhtaaksi kivistä ja istutti sinne jaloa viiniköynnöstä, hän rakensi sen keskelle vartiotornin ja louhi kallioon viinikuurnan. Hän odotti makeiden rypäleiden satoa, mutta tarha kasvoi villimarjoja.
Ja nyt, Jerusalemin asukkaat ja Juudan miehet, ratkaiskaa minun ja viinitarhani asia! Mitä pitäisi vielä tehdä viinitarhalleni? Mitä jäi tekemättä? Minä odotin siltä rypäleitä, miksi se kasvoi villimarjoja?"
...
"Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi. Hän odotti oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, hän tahtoi vanhurskasta hallitusta, mutta kuuli vain katkeraa valitusta."
(Jes. 5:1-4, 7)

Israelia verrattiin viinitarhaan muuallakin Vanhassa testamentissa (Ps 80:9: "Sinä otit viiniköynnöksen Egyptin maasta, karkotit kansat sen tieltä ja istutit sen.", Jes 27:2-9). Uutta sen sijaan oli ajatus isännän muuttamisesta pois maasta: eihän Israel ajatellut, että Jumala jättäisi kansansa. Tosin tuon ajan juutalaisesta ajattelusta löydetään sellainenkin piirre: Jumala ei enää puutu arkipäivän asioihin, vaan ne hän on jättänyt kansan (uskonnollisten) johtajien hoidettavaksi.

Koska leeviläiset ja papit olivat oikeutettuja elämään jumalanpalveluksesta, kansan uhreista ja kymmenyksistä (5 Moos 14:22-29), heitä voitiin tavallaan pitää temppelin ”vuokraajina”.

Viinitarha ei tuottanut satoa heti, vaan ensimmäiseen satoon kului viitisen vuotta (jae 2). Tuona aikana vuokraajien mieli oli muuttunut: he eivät halunneetkaan maksaa sovittua vuokraa.

Isännän lähettämät palvelijat (jae 2) ovat profeettoja. Se, että heitä oli kohdeltu huonosti läpi Israelin historian, oli kiistämätön tosiasia (vertaa Matt 23:27-36, Apt 7:52: "Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet!"). Kyseessä on siis myös katsaus pelastushistoriaan: tällaista Israelin ja Jumalan suhde on ollut.

Voi olla, että Jeesuksen kuulijoina olleet kansan uskonnolliset johtajat ajattelivat, että olivathan he toki maksaneet sovitun ”vuokran”: uhrikultti oli toimitettu lain säädösten mukaan. Mutta viimeistään vertauksen lopussa he ymmärsivät, että vertaus oli myös tuomio heidän toiminnalleen (vertaa jae 12).

Häpäiseminen (jae 4) on Lähi-idässä paljon vakavampi asia kuin Suomessa (katso 2 Sam 10:1-8). Samoin on monissa kulttuureissa tänäkin päivänä: pahinta on kasvojen menettäminen.

Jakeen 6 ”rakas poika” ei välttämättä ollut Jeesuksen ajan juutalaisille suuri pahennuksen aihe, sillä hurskaita saatettiin kutsua Jumalan pojiksi. Mutta toki täytyy muistaa, että jo edellä oli ollut puhe profeetoista. Nyt oli siis puhe vielä suuremmasta. Jeesuksen opetuslasten mieleen sanat toivat varmaan Jeesuksen kasteella Jordanilla kuullun Jumalan todistuksen Jeesuksesta (Mark 1:11 "Ja taivaista kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.", vertaa Mark 9:7 (Kirkastusvuori): "Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!").

Huomaa jakeessa 6: ”viimeiseksi” - Jeesus on Jumalan viimeinen ilmoitus. Meidän ei siis tarvitse eikä pidä odottaa enää uutta ilmoitusta Jumalalta.

Jae 6 on myös vastaus Jeesuksen valtuuksia koskevaan kysymykseen (Mark 11:28: "He kysyivät häneltä: "Millä valtuuksilla sinä tällaista teet? Kuka sinut on valtuuttanut tekemään tätä?"). Vertaa myös jae 11: ”Herralta se on tullut.” Jeesuksen valtuutus on Jumalalta.

Jakeen 7 rinnalla on hyvä lukea Joh 11:47-53: ylipappi Kaifaksen perustelut Jeesuksen tappamisen välttämättömyydelle. Hän kantoi huolta siitä, että kansan johto menettää kansan:

"Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: "Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme. Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: "Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"
(Joh. 11:47-50)

Talmud opetti, että jos maan omistussuhteet olivat epäselvät, se, jonka hallussa maa oli ollut (vähintään 3 vuotta) sai maan itselleen. Perillisen - ainoan pojan - tappaminen todella voisi tuottaa omistusoikeuden maahan (jae 7).

Jakeissa 7 ja 8 on ennustus Jeesuksen kuolemasta kaupungin ulkopuolella:

"Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata."
(Joh 19:17)

"Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään."
(Hepr 13:12)

Juutalaisuus tunsi ajatuksen Jumalan tulemisesta tuomiolle (jae 9), mutta he odottivat sen olevan ilon päivä Israelille ja tuomion päivä vain pakanoille. Mutta profeetat olivat varoittaneet, että tuomio tulisi kohtaamaan myös Jumalasta luopunutta Israelia (Aam 5:18-20: "Voi teitä, jotka hartaasti odotatte Herran päivää! Mitä iloa teille on Herran päivästä? Se tuo pimeyden, ei valoa...", katso myös Jes 40:10-11, Mal 3:1-5).

Viinitarhan antaminen ”toisille” (jae 9), on ennustus pakanalähetyksestä: Israelin ja pakanakansojen välinen aita (jae 1, Ef 2:11-22) kaadetaan ja myös pakanakansoista tulee jäseniä Jumalan valtakuntaan.

Jakeissa 10-11 on lainaus Ps 118:22-23:sta, jonka jälkeen tulee kansan Jeesukselle muutamaa päivää aikaisemmin laulama ”hoosianna” (Ps 118:25-26, Mark 11:9-10). Tätä Psalmin kohtaa lainattiin ahkerasti alkukirkossa.

Tarkoittaako rakentajien hylkäämä kivi ”kulmakiveä” vai ”päätöskiveä” (jae 10) on jakanut tutkijoiden ja raamatunkääntäjien mielipiteitä. Kumpikin tulkinta on mahdollinen ja antaa järkevän ajatuksen. Kulmakivi tai peruskivi korostaa sitä, että kirkko on rakennettu Kristus-kalliolle (Matt 7:24-27, 16:18-19). Päätöskivi - esimerkiksi holvikaaren viimeinen kivi, huippukivi - taas kuvaa sitä, että Kristuksen varassa kirkko pysyy koossa.
Huomaa vastakohta: ilman Kristusta kirkko on vailla perustusta ja sen tuho on väistämätön.

"Hän on se kivi, joka ei teille rakentajille kelvannut mutta josta on tullut kulmakivi."
(Apt 4:11)

"Sanotaanhan Raamatussa: -- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.
Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan". Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin."
(1. Piet 2:6-8)

"josta on kirjoitettu: -- Minä asetan Siioniin kiven, johon he kompastuvat, kallion, johon he loukkaavat itsensä. Mutta joka häneen uskoo, ei joudu häpeään."
(Room 9:33)

"Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus."
(Ef 2:20).

Jo Vanhan testamentin aikana kiveä pidettiin Messiaan esikuvana (Jes 8:14, Dan 2:34-35, 44-45):

"Siksi Herra Jumala sanoo näin: -- Katsokaa: minä lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa. Joka uskoo, ei horju. "
(Jes 28:16)

Kun profeetta Natan kertoi Daavidille vertauksen, jolla hän halusi osoittaa kuninkaan lankeemuksen (2 Sam 12:1-14) Daavid nöyrtyi ja katui. Nyt ei tullut nöyrtymistä, saati katumusta. Kansan johtajat olisivat halunneet vaientaa Jeesuksen (jae 12). Ei pelätty Jumalaa, vaan kansaa. Vielä tällä kertaa kansan taholta tullut uhka esti Jeesuksen vangitsemisen ja tuomitsemisen.

Jakeessa 12 on kreikassa vain ”he”. ”Arvaus” ”Neuvoston jäsenet” on oudon tarkka eikä saa tukea käsikirjoituksista. Matteus puhuu ylipapeista ja fariseuksista (Matt 21:45), Luukas lainopettajista ja ylipapeista (Luuk 20:19). Selvennys on oikeansuuntainen, mutta turhan tarkka ja olisi ollut syytä vähintään alanootissa mainita, ettei sitä löydy kreikankielisestä alkutekstistä. Ehkä Raamatunkäännöskomitean ajatus on ollut seuraava: vain Neuvoston johto olisi voinut lähettää fariseukset ja Herodeksen kannattajat Jeesuksen kimppuun (jae 13).

Veron maksaminen keisarille – Mark 12:13-17

Fariseukset ja Herodeksen kannattajat olivat outo yhteistyöpari. Fariseukset olivat uskonnollinen puolue, joka kannatti kansallisten arvojen säilyttämistä. He vaativat lain ankaraa noudattamista. Heidän nimensä tarkoittaa ”eristäytyjät” - he halusivat eristäytyä syntisistä.

Herodeksen kannattajat taas tukivat Herodes Antipasta, joka oli Rooman Galileaan asettama hallitsija. Herodes Antipas oli mestauttanut Johannes Kastajan (Mark 6:14-29) ja hänen eteensä Jeesuskin joutui pitkänäperjantaina kuulusteltavaksi (Luuk 23:6-12).

Ehkä nämä kaksi ryhmää olivat taktisista syistä yhdessä: jos Jeesusta voitaisiin syyttää kapinasta, Herodeksen kannattajat kavaltaisivat hänet roomalaisille. Jos taas Jeesusta voitaisiin syyttää Rooman mielistelystä, fariseukset nostaisivat kansan häntä vastaan. Jo aiemmin (Mark 3:6) yhteinen vihollinen - Jeesus - oli yhdistänyt nämä kaksi muuten keskenään riitelevää ryhmää.

Kansan uskonnolliset johtajat ymmärsivät, että Jeesuksen kansansuosio olisi saatava laskemaan, jotta he voisivat raivata hänet tieltään (vertaa jae 12). Siksi hänelle esitettiin kysymys, johon hänen ei olisi pitänyt voida vastata ilman vaikeita seuraamuksia. Jos Jeesus olisi suositellut veron maksamista keisarille, hän olisi varmasti joutunut kansan epäsuosioon. Jos hän olisi kieltäytynyt veron maksamisesta, häntä olisi voitu syyttää kapinasta Rooman viranomaisten edessä (kuten hänen vastustajansa valheellisesti tekivätkin Pilatuksen edessä, Luuk 23:2: "Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas.").

Tämä henkivero oli sikäli poikkeuksellinen, että se maksettiin keisarin henkilökohtaiseen ”kassaan”. Se oli siis tavallaan merkki suostumisesta keisarin alamaisuuteen, siksi osa juutalaisista ei suostunut maksamaan sitä. Veroa oli maksettu vuodesta 6 jKr., jolloin Rooma erotti Herodes Suuren pojan Arkelaoksen ja otti Samarian, Juudan ja Idumean suoraan hallintaansa. Tuossa yhteydessä oli noussut kapina, jonka roomalaiset tukahduttivat nopeasti (Apt 5:37).

Vero piti maksaa roomalaisella rahalla, jossa oli keisarin kuva. Tiberius oli keisarina vuosina 14-37 jKr. ja hänen lyömissään rahoissa luki: ”Tiberius Caesar, jumalallisen Augustuksen (=palvottavan) palvottava poika”. Keisaria kutsuttiin myös ”suurimmaksi ylipapiksi” (Pontifex maximus, jonka arvonimen paavi omi itselleen). Tuollainen teksti oli hurskaalle juutalaiselle jumalanpilkkaa: heidän tuli palvella vain Jumalaa (2 Moos 20:1-6).

Vero ei ollut siis taloudellinen kysymys - denaari vastasi päivän palkkaa (Matt 20:8-10) - vaan uskonnollinen ongelma: jos sen maksoi, heräsi kysymys kunnioittiko samalla keisaria jumalana (vertaa 1 Kor 8)? Toki takana oli politiikkaakin: vero oli merkki Rooman alamaisuudesta ja se ärsytti monia juutalaisia.

On syytä muistaa, että yksi Jeesuksen opetuslapsikin oli kuulunut vastarintaliikkeeseen eli selootteihin: Simon Kananeus (katso Matt 10:4: "Simon Kananeus* ja Juudas Iskariot, joka sitten kavalsi Jeesuksen. [Sana Kananeus ei ole varsinaisesti nimi vaan tarkoittanee seloottia, vapaustaistelijaa.]").

”Jumalan tie” (jae 14) tarkoittaa oikeaa elämänvaellusta - etiikkaa nykykielellä. Lainopettajien säädöksiä kutsuttiin nimellä ”Halaka”, joka tarkoittaa vaellusta.

Mutta kysymys itsessään oli epäeettinen. Muodollisesta hurskaudesta huolimatta se oli ansa, jossa Jumalaa yritettiin käyttää omien tarkoitusperien ajamiseen ja lähimmäisen vahingoittamiseen (jae 15).

Hurskaan juutalaisen ei olisi pitänyt tuoda denaaria temppelialueelle, mutta niin vain sellainen heiltä pyydettäessä löytyi (jae 16).

Jeesuksen vastauksessa on piirre, joka ei tule kovin hyvin esiin suomalaisessa käännöksessä. Kun fariseukset kysyivät, pitäisikö heidän vapaaehtoisesti antaa omastaan keisarille, Jeesuksen vastaus painottaa sitä, että heidän tulee palauttaa, antaa takaisin keisarille, se, mikä kuuluu hänelle.

Juutalaiset hyötyivät Rooman valtakunnasta enemmän kuin monet muut sen valtansa alle alistamat kansat. He olivat kauppiaita ja käsityöläisiä (katso Apt 18:1-3), joille laaja valtakunta toi hyvät toimeentulon mahdollisuudet. Juutalaisia olikin ympäri Rooman valtakuntaa.

Jeesuksen vastaus muistuttaa meitä siitä, että meillä ei ole vain oikeuksia ja etuisuuksia, vaan myös velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Paavali kehottaa kristittyjä rukoilemaan esivallan puolesta, onhan sekin Jumalan asettama palvelija (1 Tim 2:1-4, Tit 3:1-2, katso myös 1 Piet 2:13-17 ja Room 13:1-10).

"Muistuta heitä kaikkia, että heidän on toteltava esivaltaa ja viranomaisia ja oltava näille kuuliaisia ja valmiita tekemään kaikkea hyvää."
(Tit 3:1)

Jeesuksen vastaus tuo mukaan myös vastustajien kysymyksen taustalla olleen ensimmäisen käskyn. Ihminen on Jumalan kuva, häneen on ”lyöty Jumalan leima”:

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät."
(1 Moos 1:27)

Apostolien teoissa (5:29) Pietari muistutti Suurta neuvostoa siitä, että ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Oikea esivaltakin alistuu Jumalan vallan alle eikä pyri korottamaan itseään Jumalan ja hänen säädöstensä yläpuolelle.

Kysymys ylösnousemuksesta – Mark 12:18-27

Nyt vuorossa ovat saddukeukset (jae 18). Juutalaisten pääryhmittymistä vain essealaiset jäävät syrjään tässä luvussa, mutta heitä olikin vain Qumranin autiomaaluostarissa.

Saddukeukset polveutuivat Daavidin ja Salomonin aikaisesta pappi Sadokista (2 Sam 8:17, 1 Kun 2:35). Suuri osa korkeinta papistoa kuului saddukeuksiin ja ylipappi valittiin heidän joukostaan. Jeesuksen aikana Suuren neuvoston enemmistö oli saddukeuksia. Markus mainitsee saddukeukset vain tämän yhden kerran. Heillä ei ollut edes keskustelu- tai kiistely-yhteyttä Jeesukseen, kuten fariseuksilla ja lainopettajilla oli.

Saddukeukset tunnetaan vain heidän vastustajiensa kirjoituksista, joten voi olla, että heistä saatu kuva on liiankin kielteinen. He eivät uskoneet ylösnousemukseen (jae 18) eivätkä enkeleihin (Apt 23:8). Heidän uskonsa oli järkiperäistä ja siinä oli vaikutteita kreikkalais-roomalaisista uskonnoista. He yrittivät pysyä hyvissä väleissä Rooman valtiovallan kanssa säilyttääkseen valtansa (katso Joh 11:48, Kaifas oli saddukeus).

Saddukeukset esittivät - ilmeisesti tekaistun - esimerkin naisesta, joka oli ollut naimisissa seitsemän miehen kanssa. Jos on ylösnousemus, kenen kanssa hän on naimisissa taivaassa? Tarkoitus oli osoittaa ylösnousemus järjettömäksi ja mahdottomaksi. Jumala joutuisi toimimaan vastoin lakia: naisella olisi yhtä aikaa useampia aviomiehiä.

Esimerkki perustui Mooseksen lain lankousavioliittokäytäntöön (5 Moos 25:5-10): kuolleen miehen veljen oli ”annettava” lapsettomana kuolleelle veljelleen jälkeläinen menemällä naimisiin hänen kanssaan. Näin estettiin suvun sammuminen. Lankousavioliittoa kutsutaan myös leviraattiavioliitoksi, joka tulee latinan lankoa tarvittavasta sanasta ”levir”. Sana ei siis liity mitenkään leeviläisiin. Ruut nai Boaksen leviraattiavioliiton kautta (Ruut 4:5, katso myös 1 Moos 38:1-9).

"Samalla kun pelto siirtyy Noomilta sinun haltuusi, sinä joudut ottamaan hoiviisi myös moabilaisen Ruutin, Noomin pojan lesken, jotta vainajan perintömaa pysyisi hänen jälkeläistensä nimissä."
(Ruut 4:5)

Saddukeusten kysymys rakentui sellaisen väärän oletuksen varaan, että taivas olisi jatkoa tälle elämälle ja ylösnousemus olisi tämän elämän uusinta tai parannettu painos tästä elämästä.

Jeesus torjui saddukeusten ajatukset jyrkästi (jae 24). Leviraattiavioliiton tarkoitus ei ollut määritellä naisen tulevaisuutta iankaikkisuudessa vaan miehen maanpäällinen tulevaisuus: antaa hänen suvulleen jatkoa.

Jakeen 24 ”tunne” voitaisiin kääntää myös ”tunnusta”, ”hyväksy” tai ”pidä arvossa”. Saddukeusten oppi ei perustunut Jumalan ilmoitukseen, vaan heidän järkeilyynsä. Siksi he eksyivät: uskonasioita voi käsittää vain Jumalan opettamana (jakeet 24,27).

Fariseukset olisivat ”naittaneet” vaimon uudelleen ensimmäisen miehen kanssa. Jeesus toteaa, ettei taivaassa mennä naimisiin. Siellä ollaan kuin enkelit (jae 25, saddukeukset eivät uskoneet enkeleihinkään!) Huomaa tässäkin: kun Raamattu puhuu taivaasta, se kertoo lähinnä, millaista siellä ei ole, ei niinkään sitä, millaista siellä on (vertaa 1 Kor 15:35-49).

Saddukeukset tunnustivat pyhiksi kirjoituksiksi vain Viisi Mooseksen kirjaa. Niistä ei heidän mielestään löytynyt opetusta ylösnousemuksesta. On totta, että Vanhan testamentin selvimmät ylösnousemuksesta puhuvat kohdat löytyvät profeettakirjoista (Jes 26:19, Hes 37, Dan 12:2,13, Hoos 6:1-3), mutta Jeesus osoitti saddukeuksille, että jo Mooseksen kirjoista löytyy ylösnousemus (jae 26).

Abraham elää - siitä Jeesus oli kertonut jo aiemmin (Luuk 16:19-31). Jumala ei ole kuolleitten vaan elävien Jumala. Hän joka loi kaiken tyhjästä ja antoi elottomalle hengen, voi herättää myös kuolleet.

Suurin käsky – Mark 11:28-34

Markus ei sano, halusiko lainopettaja koetella Jeesusta vai oliko kysymys vilpitön. Matteus sanoo, että tämäkin kysymys tehtiin Jeesuksen koettelemiseksi. Samaan viittaa myös jae 34: tälläkin kertaa Jeesus sai voiton kiusaajistaan. Uusia yrittäjiä ei enää ilmaantunut.

Lainopettajien mukaan käskyjä oli 248 ja kieltoja 365 eli yhteensä 613, joten niiden ryhmittely sekä jakaminen tärkeisiin ja kevyempiin oli tarpeellista.

Jeesus aloittaa vastauksensa juutalaisten uskontunnustuksella eli shemalla: 5 Moos 6:4-5, jonka juutalaiset lausuivat aamuin illoin ja jolla synagogajumalanpalvelus aloitetaan. Sen rinnalle Jeesus nosti lähimmäisen rakastamisen: 3 Moos 19:18, jossa juutalaiset ymmärsivät lähimmäisen tarkoittavan vain toisia juutalaisia (vertaa Luuk 10:25-37).

Myös kuuluisalle rabbi Akiballe esitettiin kysymys lain tärkeimmästä käskystä. Hän vastasi: ”Älä tee toiselle sitä, mitä itse vihaat. Kaikki muu on tulkintaa.”

Kaikki aito uskonelämä lähtee Jumalan rakastamisesta (jae 30, 1 Kor 13:1), sillä vain Jumalan rakkaus voi saada meissä aikaan oikeaa kuuliaisuutta hänen tahdolleen ja oikeaa lähimmäisen rakastamista (1 Joh 4:19). Ei siis ole kysymys lain supistamisesta tai helpottamisesta, vaan siitä, mistä koko laissa on pohjimmiltaan kysymys.

Tässä kohden on tärkeää erottaa syy ja seuraus. Luther opetti: ”Kristityn vapaudesta”-kirjassa: ”Eivät hyvät tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja.”

Se, että lainopettaja täydensi Jeesuksen vastausta vertaamalla rakkautta uhreihin (jae 33), on osoitus siitä, että hän ymmärsi Jeesuksen puheen.
Myös Vanhassa testamentissa oli kritiikkiä uhreja kohtaan: niistä oli paikka paikoin tullut automaatti, joka muka ratkaisi kansan hengelliset ongelmat ilman, että ihmisten tarvitsi lainkaan muuttua (1 Sam 15:22-23, Ps 50:7-15, Sananl 21:3, Jes 1:11, Hoos 6:4-6, Aam 5:21-26, Miika 6:1-8).

Se, että keskustelu käytiin Jerusalemin temppelissä (vertaa Mark 11:27, 12:35,41, 13:1), antaa lainopettajan sanoille uutta syvyyttä: lähellä olivat uhritoimitukset koko ajan käynnissä.

Miksi Jeesus sanoo, että lainopettaja on vasta lähellä Jumalan valtakuntaa? Miksi hän ei ole jo sisällä? Yksin Jeesus on portti Jumalan valtakuntaan (Joh 10:7-10, katso myös Luuk 17:20-21).

Jeesuksen kiusaajat vaikenivat (jae 34), mutta seuraavan kysymyksen esittikin Jeesus.

Daavidin poika vai Daavidin Herra? Mark 12:35-37a

Rabbit pitivät Messiasta Daavidin Poikana. Jumala oli antanut Daavidille lupauksen, että hänen jälkeläisensä tulisi aina hallitsemaan Israelia (2 Sam 7:12). Samoin oli ymmärtänyt kansa, joka oli huutanut hoosiannaa Daavidin Pojalle (Matt 21:9, Mark 11:10: Daavidin valtakunta).

Jeesus esittää fariseuksille (Matt 22:41) kysymyksen, johon he eivät pystyneet vastaamaan (Matt 22:46): kuinka Messias voi yhtä aikaa olla sekä Daavidin poika että Daavidin herra? Kuinka Messias voi olla yhtä aikaa Daavidia pienempi, vähäisempi eli hänen jälkeläisensä ja Daavidia suurempi eli hänen herransa?

Evankelistat eivät kerro meille vastausta Jeesuksen kysymykseen. Sen saamme vasta Roomalaiskirjeessä, Room 1:3-4:

"...on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme"
(Room 1:3-4)

Ihmisenä Jeesus oli Daavidin jälkeläinen ja häntä vähäisempi, mutta Jumalan Poikana hän oli Daavidia suurempi:

"Siten ei Kristuskaan itse korottanut itseään ylipapin arvoon, vaan hänet korotti se, joka sanoi hänelle: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin"
(Hepr 5:5)

Jeesus lainasi Ps 110:1:tä:

"Daavidin psalmi. Herra sanoo minun herralleni: "Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle, korokkeeksi valtaistuimesi eteen."

Rabbit vaikenivat yli 200 vuotta tuosta raamatunkohdasta, koska se viittasi liian selvästi Jeesukseen. Samoin kävi Jes 53:n kanssa; siitäkään ei haluttu puhua. Sen sijaan kristityille tuosta ennustuksesta tuli tärkeä raamatunkohta (Apt 2:34-35).

Tässäkin yhteydessä juutalaiset tulkitsivat Raamattua väärin (vertaa jakeet 24,27). He odottivat maallista Messiasta, joka nousisi maallisen Israelin kuninkaaksi (Joh 6:14-15, katso Aam 9:11). Jumala kuitenkin lähetti toisenlaisen Messiaan: hengellisen Vapahtajan. Maallisia messiaita oli tullut ennen Jeesusta (Apt 5:36-37) ja tuli vielä hänen jälkeensäkin.

Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Siinä meille puhuu Pyhä Henki (jae 36, Apt 1:16; Apt 4:25: "Sinä olet antanut Pyhän Henkesi puhua palvelijasi Daavidin, meidän isämme, suulla"; Apt 28:25 "Oikein on Pyhä Henki profeetta Jesajan suulla puhunut teidän isistänne"; Hepr 9:8, 10:15, katso myös Hepr 3:5). Edellisen Kirkkoraamatun käännös ”Pyhässä Hengessä” (jae 36) on kirjaimellisempi kuin uusi käännös.

Oikea puoli (jae 36) oli toiseksi arvokkaimman paikka (Mark 10:37, Apt 7:56) Temppelin kaikkein pyhimmässä ollutta liitonarkun kantta pidettiin Jumalan maanpäällisenä valtaistuimena (1 Kun 8:3-13). Sen oikealla puolella eli temppelin eteläpuolella oli ollut Salomon rakentama kuninkaan linna. Kuningas oli ollut ”kirjaimellisesti” Jumalan oikealla puolella.

Jakeessa 36 on ”kunnes minä kukistan...” jätetty kääntämättä (vertaa Kirkkoraamattu-1938).

Juutalaiseen pääsiäisateriaan kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kolme nuorinta aterioijaa esittivät kolme kysymystä. Ensimmäisen kysymyksen tuli kosketella jonkin Tooran - Mooseksen lain - kohdan tulkintaa (vertaa jakeet 13-17). Toisen kysymyksen piti olla huvittava, saada aikaan naurua (vertaa jakeet 18-27). Kolmannen kysymyksen tuli käsitellä etiikkaa, elämistä Jumalan omana (vertaa jakeet 28-34). Lopuksi perheen isäntä esitti kahden raamatunkohdan näennäisen ristiriidan (vertaa jakeet 35-37).

Ehkä Pyhä Henki on halunnut tällä Markuksen evankeliumin rakenteella tuoda esiin sen, että Jeesus on pääsiäisaterian todellinen isäntä. Meille pakanataustaisille kristityille rakenne ei enää tuo mieleen juutalaista pääsiäisateriaa, mutta Markuksen ensimmäisten lukijoiden kohdalla tilanne on ollut toinen.

Varoitus lainopettajista – Mark 12:37b-40

Kansa kuunteli mielellään Jeesusta (jae 37).

Lainopettajat eivät saaneet palkkaa työstään, vaan heillä oli myös maallinen ammatti. Paavali oli teltantekijä (Apt 18:1-3). Osa lainopettajista oli kuitenkin hankkinut itselleen suosijoita, jotka elättivät heitä. Vastapalvelukseksi elättämisestä ja perinnöstä luvattiin rukouksia (jae 40).

Jeesuksen varoitus oman aikansa hengellisten johtajien väärinkäytöksistä on samalla varoitus kristillisen kirkon johtajille. Valitettavasti roomalais-katolinen kirkko syyllistyi näihin ahneuden muotoihin: aneet ja sielunmessut. Luther nousi vastustamaan näitä väärinkäytöksiä ja hänet ajettiin ulos kirkosta.

Pitkä viitta (jae 38) oli arvohenkilön tuntomerkki.

Laki kielsi nimenomaan leskien sortamisen (2 Moos 22:21-23, Jes 1:17).

Hengellisten johtajien tuomio on kovempi, koska heidän olisi pitänyt tietää Jumalan tahto ja elää sen mukaan (jae 40, Luuk 12:47-48, Jaak 3:1, 4:17).

Alkuseurakuntaan liittyi myös fariseuksia (Apt 15:5), joten heissäkin oli aitoja Jumalan etsijöitä. Matteus ja Luukas käsittelevät fariseusten ja lainopettajien vääristynyttä hengellisyyttä paljon laajemmin kuin Markus (Matt 23:1-36, Luuk 11:37-52).

Lesken ropo – Mark 12:41-44

Naisten esipihassa oli kolmetoista uhriarkkua (katso 2 Kun 12:10-17). Kaksitoista niistä oli tarkoitettu tiettyjä ”maksuja ja veroja” varten, mutta viimeinen eli kolmastoista oli vapaaehtoisia lahjoituksia varten. Ilmeisesti Jeesus istui tuon vapaaehtoisten lahjoitusten ”pasuunan” äärellä (jae 41). Arkkujen suuaukot kapenivat alaspäin mentäessä varkauksien estämiseksi, siksi niitä kutsuttiin pasuunoiksi. Rabbien mukaan temppelialueella ei olisi saanut istua (jae 41).

Lesken uhrina oli kaksi tuon ajan pienintä kolikkoa. Markus ilmoittaa niiden määrän myös roomalaisena rahana: 1/64 denaaria. Mitä lesken ropo olisi nykypäivänä? Kaksi pienintä kolikkoa tekisi 20 penniä. 1/64-osa päiväpalkasta voisi olla noin 2 euroa.

Oleellista oli, että rahoja oli kaksi. Leski olisi voinut säästää toisen ja silti hän olisi antanut moninkertaiset kymmenykset. Mutta hän näki, ettei hän eläisi yhdellä kolikolla. Hän jätti elämänsä Jumalan huolenpidon varaan. Hän antoi koko elämänsä Jumalalle (vertaa jae 30).

Lesken ropo muistuttaa meitä siitä, että Jumala on kiinnostunut siitä, mitä meillä on ja mitä haluamme tehdä sillä. Ei hän ole kiinnostunut siitä, mitä meillä ei ole ja mitä tekisimme sillä, jos sen joskus saisimme (vertaa 2 Kor 8:12).

Kuinka usein ajattelemme, että tekisimme suuria Jumalan valtakunnassa, jos vain meillä olisi sitä ja sitä. Mutta mitä teemme sillä, mitä Jumala on meille jo antanut?