Heprealaiskirje 13 - Oikea uhri on kiitosuhri

Kirjoittaja : 
Pasi Hujanen

Usko näkyy arkielämässä - Hepr 13:1-6

Kirjeen viimeisessä luvussa on kehotuksia kristillisen elämän eri alueilta. Paavalilla oli sama tapa päättää kirjeensä kehotuksiin ja terveisiin. Kehotukset ovat usein - niin tälläkin kertaa - varsin irrallisia eikä niitä tarvitsisi paljon selittääkään, kyllähän me ymmärrämme niiden ohjeet samalla tavalla kuin kirjeen ensimmäiset lukijatkin.

Kuudessa ensimmäisessä jakeessa on kolme kehotusta:
1. Kehotus veljesrakkauteen (jakeet 1-3).
2. Muistutus avioliiton pyhyydestä (jae 4).
3. Varoitus ahneudesta (jakeet 5-6).

Jos kirje on kirjoitettu Rooman kristityille, on ymmärrettävää, että kehotus vieraanvaraisuuteen oli paikallaan. Pääkaupungissa kävi paljon kristittyjä ympäri suurta valtakuntaa ja se loi omat paineensa ja rasitteensa Rooman kristityille. Antiikin majatalot olivat paitsi kalliita, usein myös pahamaineisia ja turvattomia, siksi kristityillä oli erityinen etuoikeus saada majapaikka uskonveljien ja -sisarten luota.
 Jakeen 2 viittaus enkeleiden vierailuihin viitannee Abrahamiin ja Lootiin (1 Moos 18-19).

Erityisesti mainitaan vangittujen luona käyminen. Ilmeisesti kristittyjä oli uskonsa tähden vankilassa, vaikka muuten kirjeen kirjoittamisen aikaan näyttääkin olleen varsin rauhallista aikaa vainojen suhteen. Jeesus mainitsi vankilassa käymisen yhtenä hyvänä tekona, jossa vanhurskaiden usko tulee näkyviin viimeisellä tuomiolla (Matt 25:36). Paavali totesi, että jos yksi kirkon jäsen kärsii, silloin kaikkien sen jäsenten tulisi kärsiä sen mukana; samaan viittaa jakeen 3 loppu.

Kristillinen usko antoi avioliitolle erilaisen merkityksen kuin mikä oli vallalla antiikin aikana. Jopa juutalaisuudessa oli käytännössä avioeroista tullut tavallisia, mies sai eron vaimostaan lähes mistä syystä tahansa (vertaa Matt 5:27-32).

On mielenkiintoista, että myös kolmanteen aiheeseen liittyy kiinnekohta Vuorisaarnaan: Matt 6:19-34:ssä Jeesus varoitti mammonan vaaroista ja kehotti luottamaan Jumalan huolenpitoon. Kristityn ei tarvitse huolehtia omaisuudesta, koska hän tietää, että Jumala kyllä huolehtii hänestä ja hänen tarpeistaan (jakeet 5-6).
 Mammonasta tulee helposti epäjumala. Luther sanookin Isossa katekismuksessa, ensimmäisen käskyn selityksessä, että ihmisen jumala on se, josta hän kokee olevansa riippuvainen ja jonka varaan hän rakentaa elämänsä.

Ainoa uhri on kiitosuhri - Hepr 13:7-19

Jae 7 puhuu seurakunnan perustajista, joista ainakin osa oli kuollut. Seurakunta ei siis ollut aivan äskettäin syntynyt, mutta mitään tarkkaa ikää seurakunnalle on mahdoton antaa, sillä vainoissa kuoleminen (Hepr 10:32-34) on voinut tapahtua varsin piankin seurakunnan synnyn jälkeen. Jos - niin kuin ilmeistä on - Rooman seurakunta syntyi 30- tai 40-luvulla, olisi jo 60-luvulla osa seurakunnan perustajista voinut kokea luonnollisenkin kuoleman. Emme siis voi päätellä kirjeen kirjoittamisajankohtaa tämänkään jakeen perusteella.
 Tämän jakeen äärellä voimme kysyä onko meidän kristillisyytemme sellaista, että se kelpaisi esikuvaksi toisillekin?

Jae 8 tuntuu kovin irralliselta, vaikka lieneekin koko kirjeen tunnetuin jae. Mutta tarkemmin ajateltuna se liittyy sekä edeltävään että seuraavaan jakeeseen. Kristityn elämä on esimerkillistä vain, jos se on sitoutunut Jeesukseen. Voimme ottaa mallia eri aikakausien pyhistä, sillä heidän elämänsä perusta on sama kuin meidänkin: Jeesus ja hänen sovitustyönsä.

Jakeessa 9 puhutaan vieraiden oppien levittäjistä. He eivät pysy Jeesuksessa, he eivät edusta sitä oikeaa, iankaikkista evankeliumia, jonka Jeesus on meille ilmoittanut. Heidän hengellisyytensä perustuu ihmistekoihin - ruokasäädöksiin yms. - ei Jumalan tekoihin.
 Vaikka kristillisen uskon perusta ei muutukaan - tai ainakaan sen ei pitäisi muuttua - aikojen ja maailman muuttuessa, ei se silti tarkoita sitä, etteikö kristillinen kirkko eri aikoina saisi erilaisia ilmenemismuotoja. Kukin aika esittää omat haasteensa ja niihin on vastattava niiden vaatimalla tavalla. Mutta perusta, josta vastaus lähtee, pysyy samana.

Jakeiden 11-12 ajatus on vaikeaselkoinen. Siinä viitataan siihen poikkeukseen, joka koski juutalaisten Suuren sovituspäivän uhria: kun papit saivat syödä muiden uhrieläinten lihaa, Suuren sovituspäivän uhrieläimestä uhrattiin vain veri kaikkein pyhimmässä ja loput eläimestä poltettiin leirin/kaupungin ulkopuolella (3 Moos 16:27). Haluaako kirjoittaja korostaa sitä, ettei edes paras osa juutalaisuudesta voi olla osallinen Kristuksen uhrista, ellei se ensin tule kristityksi?
 Kehotus lähteä leirin ulkopuolelle (jae 13) voi tarkoittaa sitä, että kristittyjen tulee tehdä ero juutalaisuuteen. Ehkä osa vastaanottajista olikin alkanut uudelleen käydä synagogajumalanpalveluksessa ja unohtanut kristittyjen kokoukset. Nauttihan juutalaisuus Rooman valtiovallan suojelusta, joten synagogaan kristittyjen vainot eivät ulottuisi.

Kirkon historiassa tätä jaetta on monta kertaa käytetty väärin perusteluna kirkosta eroamiseen. Valitettavasti näyttää siltä, että Suomessakin saattaa pian olla tilanne, jossa raamatullinen kristitty joutuu tosissaan pohtimaan, voiko hän enää olla jäsen kirkossa, joka niin monessa kohdassa kieltää Raamatun. Vanha sääntö taitaa jälleen kerran olla oikeaan osunut: kirkossa ollaan niin kauan, kun ei heitetä ulos!

Taivaallinen kaupunki on jo olemassa, näkihän Johannes sen ilmestyksessään, mutta me yhä odotamme sen ilmestymistä, sen muuttumista todellisuudeksi myös omalla kohdallamme (jae 14).

Heprealaiskirje korostaa sitä, että vanhan liiton uhrien aika on kerta kaikkiaan ohitse, koska Kristus on antanut lopullisen uhrin (Hepr 9:11-14). Kuitenkin yksi uhrimuoto sopii kristilliseen kirkkoonkin: kiitosuhrit. Jo Vanhan testamentin aikana oli tarkoitus antaa kiitosuhrieläimestä osa köyhille, jotta hekin kiittäisivät Jumalaa saamastaan ruuasta ja näin Jumala saisi suuremman kiitoksen (vertaa Luuk 14:12-14). Kristitty ei voi jakaa mitään uhrieläintä köyhille, mutta hän voi antaa muita lahjoja, joita Jumala on hänelle antanut (jae 16, katso myös Room 12:1).

Kielikuva huulten hedelmästä (jae 15) tullee näistä Vanhan testamentin kohdista, joissa huulten hedelmä on rukousta ja kiitosta.:

Kääntykää Herran puoleen, huulillanne vilpittömät sanat, sanokaa hänelle: "Anna kaikki meidän syntimme anteeksi ja ota vastaan paras lahjamme: me tuomme sinulle uhriksi rukouksemme, huultemme hedelmän."
(Hoos 14:3)

"Anna Jumalalle uhriksi kiitos, täytä lupauksesi Korkeimmalle."
(Ps 50:14)

Toinen tapa uhrata kiitosta Jumalalle on elää hänen tahtonsa mukaista elämää, joka samalla synnyttää myös lähimmäisissä kiitollisuutta Jumalan hyviä tekoja kohtaan.

Juutalaisuudessa (hengellisiä) johtajia kunnioitettiin jopa enemmän kuin omaa isää (jae 17). Kristillisessä kirkossa johtajan on "ansaittava" kunnioituksensa seuraamalla Kristusta: meidän tulee seurata johtajiamme vain siinä mitassa kuin he itse ovat halukkaita seuraamaan Jeesusta (Ef 5:21-33).

Jakeessa 18 oleva monikko on tyylikeino, sillä jo seuraavassa jakeessa kirjoittaja puhuu itsestään yksikössä.

Jakeen 19 taustalla tuskin on vankeus (vertaa jakeen 23 loppu).

Isän käteen! - Hepr 13:20-25

Jakeessa 21 törmäämme taas kerran niihin ongelmiin, joita uuden suomennoksen vaatimus kielioppisäädösten ehdottomasta noudattamisesta toi mukanaan: kun ei voi sanoa "Jeesuksen Kristuksen kautta", on käännetty "hän (=Jumala) ja Jeesus Kristus". Uusi käännös on kömpelö ja kaiken lisäksi epäselvä.

Jakeessa 22 mainittu "kehotuksen sana" on kreikassa samaa juurta kuin "Kehottaja", joka oli Barnabaksen lisänimi (Apt 4:36). Mutta kirjoittajakysymystä ei voi ratkaista näin heikoin perustein. Samaa sanaa käytettiin yleisemminkin saarnaamisesta, katso esimerkiksi Apt 13:18, Paavali Pisidian Antiokian synagogassa.

Kirjoittaja ei ole kirjoittanut erityisen lyhyesti (jae 22), onhan kirje Uuden testamentin kirjeistä kolmanneksi pisin - vain Roomalaiskirje ja Ensimmäinen korinttilaiskirje ovat pitempiä. Lause onkin tuon ajan tyyliä, eikä siitä voi päätellä, että luku 13 ei olisikaan alun perin kuulunut tähän kirjeeseen, vaan johonkin muuhun kirjeeseen kuten jotkut tutkijat väittävät.

Jakeessa 23 voitaisiin kääntää myös "Timoteus on lähtenyt matkaan".

Italian terveisetkin (jae 24) voidaan tulkita kahdella tavalla. Joko muualla asuvat, Italiasta kotoisin olleet kristityt, lähettävät terveisiä kotiseudulleen, Rooman kristityille tai kirje onkin kirjoitettu Italiassa = Roomassa.

Jakeet 22-25 voivat olla kirjoittajan (=sanelijan) omakätinen lopputervehdys (vertaa Gal 6:11). Yleensähän tuon ajan kirjeet saneltiin ja kirjeen sanelija vain varmisti kirjeen aitouden loppuun itse kirjoittamillaan terveisillä.