Isien perinnäissäännöt – Matt 15:1-9

Jerusalemista tuli ”tarkastajia” katsomaan uutta opettajaa (jae 1). Valtaosa lainopettajista oli myös fariseuksia (jae 1), mutta on hyvä muistaa, että nämä kaksi ryhmää olivat kuitenkin eri ryhmät. Lainopettajat olivat juutalaisen uskonnollisuuden opettajia: siis Vanhan testamentin ja siihen liittyneen perimätiedon tuntijoita. Farisealaisuus taas oli ”herätysliike”, uskonnollinen suuntaus. Siitä tuli juutalaisten kapinan (66-72 jKr.) ja Jerusalemin tuhon (70 jKr.) jälkeen käytännössä ainoa juutalaisuuden suunta. Nimi tarkoittaa ”erottautuja” – sen keskeinen ajatus oli tehdä ero syntisten ja hurskaiden välillä. Tämä näkyy selvästi heidän kysymyksestään Jeesukselle (jae 2).

Nyt alkaa näkyä se, että Jeesuksen ja juutalaisuuden hengellisten johtajien tiet tulevat kulkemaan eri suuntiin. Lopulta juutalaisten hengelliset johtajat vaativat Jeesuksen ristiinnaulitsemista raivatakseen hänet pois tieltään.

Peseminen (jae 2) oli rituaalista puhdistautumista – ei siis hygieniasta – veden pirskottamisesta käsille. Jeesus ei vastaa kysymykseen perinnäissäännön rikkomisesta, vaan käy vastahyökkäykseen (jae 3).

Vaikka toisaalta juutalaisten perinnäissäännöt rajoittivat ihmisten elämää monin tavoin, niiden tulkinnassa lähes mikä tahansa oli mahdollista. Niinpä niitä käytettiin omien halujen täyttämiseen. Jos poika halusi päästä eroon velkojista, hän saattoi lahjoittaa omaisuutensa ”ennakkoperintönä” temppelille. Hänellä kuitenkin säilyi käyttöoikeus siihen koko elämänsä ajan, mutta silloin hän saattoi sanoa kaikille velkojilleen – myös vanhemmilleen – ”en voi antaa teille mitään, koska kaikki on jo annettu temppelille”. Näin perinnäissääntöjen ensimmäisen käskyn sovellutus teki tyhjäksi neljännen käskyn (jakeet 4-6).

Tulkinta oli tietysti hyvä myös temppelin kannalta, toihan se tietyissä tilanteissa lahjoituksia temppelille. Samoin voi käydä Suomessakin: eräs kirkkoherra kertoi, kuinka yksinäinen maanviljelijä lahjoitti suuren metsäpalstan seurakunnalle kaadettuaan ensin sieltä kaikki puut: näin uusien taimien istuttaminen jäi seurakunnan tehtäväksi ja mies saattoi itse käyttää kaikki puunmyyntitulot.

Näitä perinnäissääntöjä alkoi syntyä Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Ne kirjoitettiin ylös vasta 200-luvulla jKr., eli Jeesuksen aikana ne olivat vain suullisessa muodossa. Lainopettajat opettivat niitä seuraaville sukupolville. Kreikassa sana on parádosis, joka tarkoittaa ”annettu”.
Kun katsoin New Yorkin juutalaismuseossa suurennusta Vanhan testamentin tekstistä, itse asiassa tuolla sivulla oli 11 eri tekstiä. Kymmenen erilaista tekstiä selitti itse Raamatun tekstiä. Nämä selitykset ovat tuota perinnäissääntöä. Kuuluisimmat osat siitä ovat Talmud ja Mišnah.

Lahjan antaminen temppelille oli tietysti vapaaehtoista, mutta vanhempien kunnioittaminen oli pakollista, olihan se yksi kymmenestä käskystä (2 Moos 20:12). Mutta oman edun tavoittelu ajoi ihmisiä ”itse valittuun jumalanpalvelemiseen” (Kol 2:22), jossa oleellisinta ei enää ollutkaan Jumalan tahdon täyttäminen.

Tekopyhät (jae 7) on kreikassa itse asiassa näyttelijää tarkoittava sana: he halusivat esittää hurskaamman ihmisen osaa kuin mitä he itsessään aidosti olivat.

Jakeiden 8 ja 9 lainaus on Jes 29:13:sta:

"Herra sanoi:
-- Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa."
(Jes 29:13-14)

Myös meidän aikanamme on jatkuvasti mietittävä, tuleeko perinteisistä tavoista este oikealle uskolle. Luther opettikin, että uskonpuhdistus on prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi, vaan joka päivä on mietittävä, miten uskon pitäisi tänään uudistua.

Mutta myös tänään on muistettava Jeesuksen kovat sanat: mikään uudistus ei saa nousta Raamatun sanaa ja opetuksia vastaan ja niitä kumoamaan. ”Yksin Raamattu” oli yksi Lutherin johtavia ajatuksia uskonpuhdistuksen synnyssä: mikään ei saa nousta yli Raamatun opetuksen.

Mikä saastuttaa ihmisen? Matt 15:10-20

Vasta nyt Jeesus vastaa vastustajiensa kysymykseen (jae 2), mutta hän ei puhu ainoastaan fariseuksille ja lainopettajille, vaan kaikelle kansalle (jae 10).

Ruoka on vain ravintoa, jonka Jumala on antanut pitääkseen meidät hengissä (vertaa 1 Tim 4:4-5). Ruoka ei ole uskonnollinen ja moraalinen kysymys – mitä se on monissa maailman uskonnoissa, mm. juutalaisuudessa ja islamissa, vielä tänäkin päivänä. Paastolla on osa kristityn elämässä, mutta sen tarkoitus ei ole ratkaista ihmisen syntisyyskysymystä, vaan auttaa ihmistä paremmin lähestymään Jumalaa.

Fariseuksille tuollainen ajatus oli mahdoton (jae 12). Mutta Jeesus pysyy kovana: Jumalaa on palveltava Jumalan tahtomalla tavalla: itsevalittu jumalanpalvelus johtaa Jumalan hylkäämäksi tulemiseen ja tuhoon (jae 13). Sokea ei voi johdattaa toisia (jae 14, vertaa Matt 6:22-23).

Istutus (jae 13) viittaa Vanhan testamentin ajatukseen Israelista Jumalan viinitarhana (esimerkiksi Jes 5:1-7, katso myös Joh 15:1-6).

Pietari ajatteli, että Jeesuksen sanat jakeessa 11 olivat vertaus (jae 15). Mutta ne olivat selkeää puhetta. Mutta niin yllättävää, että niitä oli vaikea ottaa vastaan. Näin on tänäänkin: usein Raamatun opetukset eivät suinkaan ole mahdottomia, vaan vain niiden mukaan eläminen on vaikeaa.

Huomaa jakeessa 19, että Jeesus ensimmäisenä mainitsee pahat ajatukset. Ajatus johtaa helposti tekoon.

Jakeet 19-20 paljastavat, että juutalaisuuden, ja monen muunkin uskonnon, ongelma on ritualismi: oleellista on vain ulkoinen, ei ihmisen sisäinen elämä. Mutta Jumala katsoo juuri sitä: sydän on uskon keskus; mitä siellä on, on ratkaisevaa. Siksi jo Sananlaskujen kirjassa kehotettiin varjelemaan sydäntä:

"Ennen muuta varjele sitä,
mikä on sydämessäsi
-- siellä on koko elämäsi lähde."
(Sananl 4:23).

Kanaanilaisnaisen suuri usko – Matt 15:21-28

Jeesus halusi ilmeisesti päästä rauhallisempiin oloihin ja siksi hän meni pakanoiden alueelle, nykyisen Libanonin eteläosiin (jae 21). Mutta sinnekin asti oli kiirinyt hänen maineensa. Äiti pyysi apua tyttärelleen (jae 22). Jeesus vaikeni, mutta ei lähettänyt naista pois (jae 23). Perinteisesti tässä on nähty Jeesuksen halu koetella naisen uskoa, nähdä, mitä hän todella uskoi ja ajatteli: oliko hänen mielessään vain ihmeidentekijä vai jotakin muutakin.

Jeesus osoittaa Jumalan suunnitelman (jae 24): Jeesuksen tehtävä oli kouluttaa 12 apostolia ja heidän tehtävänsä oli aikanaan lähteä myös pakanakansojen pariin (Matt 28:18-20). Mutta Jeesuksen aikana ei vielä ollut pakanalähetyksen vuoro.

Naisen usko paljastuu: hän uskoo, että Jeesus auttaa (jae 25). Tämän pitäisi olla meidänkin uskossamme keskeinen piirre: usko Jeesuksen apuun. Ennen kaikkea pelastuksessa, mutta myös kaikissa elämämme kysymyksissä.

Nainen suostui pakanan osaan (jae 27) ja sai avun Jeesukselta. Hän ei halunnut olla enemmän kuin mitä oli, mutta hän uskoi, että Jeesus auttaa myös vähäisintä luotua. Jeesus kutsuu naisen uskoa suureksi (jae 28). Uskon tärkein piirre on sen kohde. Nykyaikanakin on paljon lujaa uskoa, joka kohdistuu täysin väärään suuntaan. Erilaisista uskonnoista löydämme lukemattomia esimerkkejä tästä.

Sairaat parantuvat – Matt 15:29-31

On kysytty, miksi Matteus on laittanut evankeliumiinsa tämän pienen kertomuksen. Se ei varsinaisesti tunnu kertovan mitään uutta. Aivan vastaava kohtahan oli edellisen luvun lopussa (Matt 14:34-36).

Avain saattaa olla jakeen 31 lopussa: ”ihmiset ylistivät Israelin Jumalaa”. Kun katsomme vastaavaa kohtaa Markuksella (Mark 7:31), huomaamme, että hän kertoo Jeesuksen kulkeneen Galileanjärven rannalle Dekapoliksen alueen kautta. Eli Jeesus ei ollutkaan Galileassa, vaan edelleen pakanoiden alueella – jossakin Galileanjärven itärannalla. Se selittäisi myös osaltaan seuraavaksi kerrottua ruokkimisihmettä: juutalaiset eivät halunneet ostaa pakanoiden ruokaa, sitähän ei oltu tehty juutalaisten määräysten mukaan. Siksi Jeesuksen piti opetuslapsineen ruokkia kansanjoukko, ennen kuin se voi lähteä takaisin kotiinsa.

Kansaa ei jaettu juutalaisiin ja pakanoihin – molempia näyttää olleen mukana. Tämä voidaan nähdä esikuvana, aavistuksena siitä yhteydestä, joka Jeesuksessa on kristillisessä kirkossa: ei juutalaista eikä pakanaa (Gal 3:28). Opettaminen, josta Matteus ei mainitse, mutta jota varmasti tapahtui, ja parantaminen jatkuivat kolme päivää (vertaa jae 32).

Huomaa se, että Matteus korostaa, että Jeesuksen tekemien ihmeiden tähtäyspiste ei ollut vain ihmisten elämän parantaminen vaan kunnian tuominen Jumalalle (jae 31).

Toinen ruokkimisihme – Matt 15:32-39

Kolmen päivän hengellinen kokous on melkoisen pitkä, varsinkin ilman ruokailuja (jae 32). Jeesus ei halua lähettää ihmisiä syömättä kotiin, vaan tekee ensin toisen ruokkimisihmeen. Ruokkimisihme muistuttaa meitä ehtoollisesta. Siitäkin riittää kaikille (jae 37). Matteus käyttää samoja sanoja kertoessaan ehtoollisen asettamisesta: ”kiitti, siunasi, mursi” (jae 36, vertaa Matt 26:26-29).

Tällä kertaa leipiä oli seitsemän, kalojen lukumäärää ei mainita (jae 34). ”Tähteitä” kertyy tällä kertaa seitsemän korillista (jae 37, Kirkkoraamattu-1938 kääntää korin sanalla ”vasu”. Siinä on sama kreikan sana kuin Apt 9:25:ssä, jossa vasua käytettiin Paavalin laskemiseen kaupungin muurilta maahan. Kyse on siis isosta korista).

Markus (Mark 8:10) kertoo Jeesuksen seuraavaksi menneen Dalmanutan alueelle, Matteus käyttää nimitystä Magada (jae 39). Kummankaan sijaintia ei tiedetä. Eräissä käsikirjoituksissa onkin ”Magdala”, joka sijaitsi viitisen kilometriä pohjoiseen Tiberiaksesta. Sen me tunnemme Magdalan Mariasta eli edellisen käännöksen mukaan ”Maria Magdalena”.