Paavali ja ylipappi – Apt 22:30-23:5

Roomalainen komentaja halusi saada selvän siitä, miksi juutalaiset olivat yrittäneet tappaa Paavalin. Edellisessä jaksossa huomasimme, että Paavalin puheesta kansanjoukolle ei ollut apua komentajalle, koska Paavali puhui arameaksi. Myöskään Paavalin ruoskittaminen ei ollut onnistunut, koska Paavali oli Rooman kansalainen. Komentajan olikin yritettävä saada asiaan selvyys Paavalin vastustajilta. Jo Paavalin vangitsemista seuraavana päivänä komentaja kutsutti koolle juutalaisten ylimmän hallitus- ja oikeuselimen eli suuren neuvoston.

Tutkijat ovat pohtineet, oliko roomalaisella komentajalla oikeus kutsua Suuri neuvosto koolle. Varmuutta asiaan ei historiasta saada, mutta on selvää, että juutalaiset suostuivat komentajan pyyntöön, olipa siihen pakko suostua tai ei. Juutalaiset kyllä ymmärsivät, että Paavali oli Rooman valtiomahdin suojeluksessa. Jos he halusivat saada Paavalin hengiltä, se voisi tapahtua vain niin, että Rooman valtio tuomitsisi hänet kuolemaan. Siksi oli pakko olla yhteistyössä roomalaisten kanssa.

Kysymyksessä ei ilmeisesti ollutkaan Suuren neuvoston virallinen kokous, jossa Paavalin asia olisi päätetty, vaan pikemmin neuvottelu Rooman edustajien kanssa. Rooman sotilaita ei olisi päästetty Suuren neuvoston virallisiin kokouksiin.

Paavali ei käyttäytynyt vangin tavoin, vaan pikemmin rohkeasti julisti omaa asiaansa. Paavalin väite, että hän oli koko elämänsä halunnut noudattaa Jumalan tahtoa, suututti ylipappi Ananiaksen. Vastoin juutalaista oikeuskäytäntöä Ananias käski lyödä Paavalia suulle. Kysymyksessä ei ollut mikään rangaistus, vaan merkki siitä, että Ananias piti Paavalia valehtelijana.

Paavali puolustautui ja ennusti Jumalan vielä lyövän Ananiasta. Paavali kutsui Ananiasta valkeaksi kalkituksi seinäksi, mikä on "lainaus" Hes 13:10:stä, jossa profeetta moittii oman aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että he olisivat sisältä rappiolla, vaikka ulkokuori olikin vielä kaunis ja ehjä. Paavalin ennustus toteutui, sillä varsin pian, noin vuoden kuluttua, maaherra Feliks erotti Ananiaan ylimmäisen papin virasta (jossa hän toimi vuodet 48-59 j.Kr.). Juutalaisten noustua kapinaan roomalaisia vastaan vuonna 66 j.Kr. selootit tappoivat Ananiaan roomalaisten mielistelijänä.

Kun Paavalin vieressä seisoneet miehet kysyivät, herjasiko Paavali ylimmäistä pappia, Paavali totesi, ettei tiennyt, kuka Ananias oli. Vanhassa testamentissa on ylimmäisen papin kiroamisen kieltävä käsky (2 Moos 22:28), sillä ylimmäisen papin kiroaminen katsottiin Jumalan pilkkaamiseksi. Paavalin väite, ettei hän tuntenut Ananiasta, on herättänyt kysymyksiä. Osa tutkijoista arveleekin kysymyksessä olevan ironian: "Eihän ylimmäinen pappi voi toki toimia noin!" Mutta on mahdollista, ettei Paavali tuntenut ylimmäistä pappia, olihan hän ollut noin kymmenen vuotta pois isiensä maasta ja Jerusalemista.

Vanha kiista jakaa suuren neuvoston – Apt 23:6-10

Luukas ei selvästikään kerro meille kaikkea, mitä Suuren neuvoston kokouksessa tapahtui. Jälleen kerran hän joutunut kertomaan vain kaikkein oleellisimman. Tässä jaksossa hän on halunnut kertoa yhden asian: sen, että Paavalia syytettiin uskonnollisesta kysymyksestä, ei suinkaan Rooman valtiovaltaa jollakin tavalla uhanneesta rikoksesta.

Tuohon aikaan saddukeuksilla oli valta juutalaisuudessa. Saddukealaisuus oli hengellinen suuntaus, voisimme muodoltaan hyvin verrata suomalaiseen herätysliikkeeseen. Saddukeukset olivat järkeisuskon kannattajia, he eivät uskoneet enkeleihin eivätkä ylösnousemukseen. Suuri osa ylintä papistoa oli saddukeuksia.

Farisealaisuus oli myös yksi hengellinen suuntaus. Vuonna 66 j.Kr. alkaneen ja lopullisesti vasta vuonna 72 j.Kr. kukistetun juutalaisten kapinan jälkeen farisealaisuus oli käytännössä ainoa suuntaus juutalaisuudessa.

Näiden kahden suuntauksen suhdetta kristinuskoon voidaan kuvata vaikkapa seuraavasti. Fariseus voi kääntyä kristityksi vain tekemällä uuden johtopäätöksen: Jeesus on kirjoituksissa luvattu Messias. Suuri joukko fariseuksia olikin kääntynyt kristityiksi (Apt 21:20). Sen sijaan saddukeusten kääntyminen kristityksi olisi merkinnyt koko uskonnollisen ajattelun uudelleentulkintaa.

Jo Jeesuksen julkisen toiminnan aikana näkyi se, että fariseukset olivat lähempänä kristillistä uskoa kuin saddukeukset. Fariseukset keskustelivat ja riitelivät Jeesuksen kanssa usein, heillä oli siis yhteinen pohja. Sen sijaan saddukeukset eivät olleet juurikaan kiinnostuneet Jeesuksesta (evankeliumeissa on vain yksi keskustelu saddukeusten ja Jeesuksen välillä, Matt 22:23-33).

Paavali tunsi kansansa uskonnolliset johtajat, hän tiesi neuvoston olevan erimielinen monesta asiasta, vaikka ulkokuori saattoikin näyttää eheältä (valkeaksi kalkittu seinä, jae 3!). Yksi lause Paavalilta sai neuvoston eri ryhmät taistelemaan keskenään. Mutta tuo lause ei ollut mikä tahansa lause, vaan samalla se osoitti kiistan ytimen: Jeesuksen ylösnousemuksen tähden Paavali oli neuvoston tutkittavana.

Lause on kahdessakin mielessä tärkeä. Ensiksikin se osoittaa, kuinka tärkeä Jeesuksen ylösnousemus oli Paavalille ja koko alkukirkolle (vertaa myös 1 Kor 15:19). Se oli koko kristinuskon ydin, siitä taisteltiin tälläkin kertaa. Se erotti Paavalin juutalaisista fariseuksista, mutta siitä huolimatta Paavali ei voinut luopua siitä.
Toiseksi lause - ja ennen kaikkea sitä seurannut neuvoston riitautuminen keskenään - osoitti, mistä Paavalin asiassa oli kysymys. Kysymys ei ollut mellakoinnista Roomaa vastaan, vaan puhtaan uskonnollisesta kiistasta. Sellainen ei taas olisi kuulunut Rooman viranomaisille lainkaan! Mellakan kiihdyttyä komentajan oli pelastettava Paavali takaisin kasarmin suojaan. Mutta nyt hänellä oli jo jonkinlainen kuva kiistan luonteesta (Apt 23:29).

Kristus rohkaisee Paavalia – Apt 23:11

Seuraavana yönä itse Jeesus ilmestyi Paavalille. Kristuksen sanomassa oli rohkaiseva lupaus: Paavali pääsisi Roomaan todistamaan sielläkin Vapahtajastaan. Roomassakin osa Paavalin todistajantehtävästä tapahtuisi oikeuden edessä (vertaa Apt 25:10). Mutta Kristuksen lupaukseen liittyi myös tummia sävyjä: lopulta Paavali tulisi todistamaan Jeesuksesta myös verellään, kuolemaan martyyrina uskonsa tähden, kuten varhainen kristillinen perimätieto kertoo.

Salahanke Paavalin tappamiseksi – Apt 23:12-22

Kiihkeimmät juutalaiset olivat saaneet tarpeekseen Paavalin asiasta. He halusivat saattaa asian nopeaan loppuun ja tekivät salaliiton, johon kuului yli neljäkymmentä miestä. He lupasivat olla syömättä ja juomatta ennen kuin Paavali olisi tapettu. Ilmeisesti salaliittolaiset olivat "tikarimeihiä" eli selootteja, jotka tappoivat väentungoksessa roomalaisia ja epämiellyttäviä juutalaisia. Mutta Antonian linnassa Paavali oli hyvässä turvassa, siksi hänet oli saatava sieltä ulos. Se onnistuisi, jos Suuri neuvosto saataisiin pyytämään Paavalin asian uutta käsittelyä.

Suuri neuvosto suostuikin pyyntöön, vaikka juutalainen laki kielsi sitä osallistumasta salaliittoihin. Ehkä asia selitettiin sillä, ettei neuvosto joutuisi osalliseksi salaliittoon, koska Paavali tapettaisiin ennen kuin hän tulisi neuvoston eteen. Tai ehkäpä jälleen kerran oltiin valmiita tekemään poikkeus "hyvän asian" takia. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että neuvosto oli surkeasti edellisellä kerralla epäonnistunut ja nyt haluttiin korjaus asiaan.

Mutta asia tuli myös Paavalin sisarenpojan tietoon. Luukas ei kerro, oliko hän kristitty, selootti vai fariseus. Seloottina hän olisi voinut helposti saada tietoonsa salahankkeen. Farisealaisuus voisi selittyä kotitaustasta (jae 6). Kuuluipa Paavalin sisarenpoika mihin ryhmään hyvänsä, hän päätti yrittää pelastaa enonsa.

Paavali oli lievässä vankeudessa ja sai tavata vierailijoita. Kuultuaan asiasta Paavali lähetti sukulaisensa komentajan puheille. Vaikka juutalaisten salaliitto epäonnistuikin ei valan vannoneiden tarvinnut kuolla janoon tai nälkään. Jos hanke katsottiin epäonnistuneeksi, lainopettajat saivat vapauttaa miehet tehdystä valasta.

Paavalin matka kohti Roomaa alkaa – Apt 23:23-35

Komentaja Klaudius Lysias ei todellakaan halunnut antaa juutalaisille salaliittolaisille mahdollisuutta tappaa Rooman valtiomahdin vangitsemaa miestä. Jo samana iltana Paavali lähetettiin Jerusalemista varmempaan turvaan Kesareaan. Matka alkoi yön kolmantena tuntina (jae 23) eli meidän ajanlaskumme mukaan klo 21.

Kovin oudolla tavalla Paavali joutui lähtemään viimeisen kerran Jerusalemista: noin puolet Jerusalemin varuskunnan sotilaista suojasi hänen matkaansa 60 kilometrin päässä sijainneeseen Antipatriiseen. Sieltä Paavali seuraavana päivänä jatkoi kohti Kesareaa ratsumiesten saattamana (jonne oli 40 kilometriä lisää matkaa) sen sijaan 400 jalkamiestä palasivat takaisin Jerusalemiin.

Klaudius Lysias kirjoitti seurueen mukaan myös kirjeen, jossa hän selitti asioiden kehittymisen Jerusalemissa. Yhdessä kohden komentaja tosin kaunisteli tapahtumien kulkua. Hän antoi ymmärtää tienneensä Paavalin olleen Rooman kansalainen ja siksi pelastaneen hänet. Näin hän pystyi välttämään ikävän totuuden kertomisen: hän oli aikonut ruoskituttaa Rooman kansalaisen (Apt 22:25-29).

Tietenkään komentaja ei kertonut juutalaisille Paavalin viennistä Kesareaan kuin vasta sen tapahduttua, joten jakeen 30 loppu on ymmärrettävä vastaanottajasta käsin: kun maaherra Feliks lukisi kirjettä, silloin juutalaisetkin jo tietäisivät Paavalin uuden olinpaikan (vertaa jae 22). Se selvisi heille silloin, kun he tulivat komentajan luo pyytämään Paavalin asian uudelleenkäsittelyä, eli sinä aamuna, jolloin Paavali oli Antipatriksessa.

Mistä Luukas on saanut tietoonsa komentajan lähettämän kirjeen sisällön? Selitys voi olla hyvin yksinkertainen: tuohon aikaan oli tapa lukea kirjeet ääneen. Niinpä voi olla, että kun Paavali tuli Kesareaan maaherran eteen, maaherralle luettiin Klaudius Lysiaksen kirje Paavalin läsnäollessa (jae 34).

Maaherra Feliks ei ollut yhtä hyvä Rooman virkamies kuin komentaja Klaudius Lysias. Hän oli päässyt virkaansa Juudean käskynhaltijaksi veljensä Pallaksen avulla, joka oli keisari Klaudiuksen suosikki. Klaudius nimitti Feliksin virkaan vuonna 52 j.Kr., mutta hänet erotettiin vuonna 58 j.Kr. (Apt 24:27). Feliks oli vapautettu orja, eikä osannut hoitaa maaherran tointaan hyvin.

Tämän miehen päätettäväksi Paavalin asia olisi joka tapauksessa joutunut, mutta juutalaisten salaliitto nopeutti asioita. Feliks kysyi Paavalin kotipaikkaa, koska Rooman laki otti sen huomioon oikeudenkäynnin paikkaa määriteltäessä. Feliks suostui kuitenkin käsittelemään asian itse, kunhan vain myös Paavalin syyttäjät saapuisivat Kesareaan. Sitä odoteltaessa Paavalia säilytettiin Herodeksen linnassa, joka toimi tuohon aikaan maaherran virkatalona.