Tulppa irtoaa – Apt 8:1-3

Uutisista olemme elämämme aikana varmaankin nähneet, kuinka kiihotettu väkijoukko saadaan tekemään sellaisia rikoksia, jotka normaalioloissa olisivat mahdottomia. Ikävä kyllä Jerusalemin tapahtumat Stefanoksen kuoleman jälkeen toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen; eivät meidänkään elinaikamme monet murheelliset esimerkit jää tämän sarjan viimeisiksi.

Kansan keskuudessa oli siis niitäkin, joita kristillisen uskon leviäminen ärsytti. Uusi usko oli uhka juutalaisuudelle ja se oli siksi raivattava pois. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Stefanoksen kivitystä. Muutamat ”hurskaat” miehet hautasivat hänet ja pitivät hänelle valittajaiset; kumpikin teko todistaa siitä, ettei Stefanosta ollut tuomittu laillisesti. Juutalaisen lain mukaan oikeudessa kuolemaantuomittua ei saanut haudata omaan hautaan. Valittajaisten järjestäminen oli selkeä protesti laitonta teloitusta vastaan. Se, että näin voitiin tehdä, osoittaa, että kaikki Jerusalemin asukkaat eivät olleet lain puolesta kiivailijoita.

Saul(us) oli yksi innokkaimmista kristittyjen vainoajista. Tämän hän itsekin myöntää kirjeissään (esimerkiksi Gal 1:13). Sauluksen mielestä oli menty liian pitkälle: enää noita harhaoppisia ei tulisi sietää, vaan heistä piti tehdä loppu vaikka väkivalloin. Kiihottunut kansa ei enää muistanut Gamalielin neuvoa (Apt 5:35-39).

Tappio olikin voitto – Apt 8:4-8

Juutalaiset tähtäsivät kristittyjen vainolla evankeliumin vaientamiseen, mutta kävikin juuri päinvastoin: pelko ”harhaopin” leviämisestä toteutui (vertaa Apt 4:17). Eri puolille hajaantuneet kristityt julistivat ylösnoussutta Kristusta.

Diakoni Filippos (Apt 6:5, ei siis apostoli Filippus) julisti evankeliumia samarialaisille. Jakeen 5 ”Samarian kaupunki” (-38 käännös) voi tarkoittaa joko muinaisen Samarian – pohjoisvaltakunnan eli Israelin pääkaupungin – paikalle rakennettua Sebastea tai samarialaisten sen aikaista pääkaupunkia Sikemiä – nykyinen Nablus – joka sijaitsee aivan muinaisen Samarian vieressä. Sebaste oli roomalaisten asuttama kaupunki, joten Sikem tuntuisi oikeammalta vaihtoehdolta.

Nyt alkoi toteutua ylösnousseen Jeesuksen tehtävänanto (Apt 1:8) evankeliumin julistamisesta ei vain Jerusalemissa, vaan myös Juudeassa ja Samariassa, aina maan ääriin asti.

Filippos käänsi uuden lehden lähetystyön historiassa: nyt evankeliumia julistettiin ensimmäisen kerran ei-juutalaisille. Toisaalta samarialaiset eivät olleet puhtaita pakanoitakaan, vaan ”sekakansaa”; heidän uskoonsa sisältyi aineksia juutalaisuudesta mutta myös pakanauskonnoista (Samarian sekakansan synty on kerrottu 2 Kun 17:24-41).

Tuohon aikaan Samaria oli tunnettu taikauskosta ja salatieteistä. Juutalaiset halveksivat samarialaisia (vertaa Joh 4), mutta Jumala oli päättänyt ottaa heidätkin kirkkoonsa.

Jumala pakotti liikkeelle

Mutta miksi vasta vainot saivat ensimmäiset kristityt lähtemään ulos Jerusalemista? Eikö Jeesuksen lähetyskäskyä (Matt 28:18-20) haluttu noudattaa? Ilmeisesti suurin syy apostolien ja muiden kristittyjen haluttomuuteen lähteä julistamaan evankeliumia ”maan ääriin” oli juutalaisten ”lähetysnäky”. Juutalaisten käsitys maailman pelastumisesta oli ”keskihakuinen”: aikojen lopulla kaikki kansat virtaisivat Siionin vuorelle kuulemaan Jumalan tahtoa (Miika 4:1-5). Juutalaisen tehtävä oli siis olla juutalainen: se olisi hänen todistuksensa Jumalasta.

Mutta kristillisen kirkon lähetysnäky on ”keskipakoinen”: evankeliumia on julistettava kaikkialla, missä ihmisiä on. Ei tule odottaa ihmisten tulevan evankeliumin luo, vaan on vietävä evankeliumi ihmisten luo.

Apostolien teoissa toistuu useaan kertaan sama piirre: kun evankeliumi siirtyy uudelle alueelle, Jumala ”vahvistaa” uuden vaiheen oikeuden merkeillä. Helluntaina oli merkkejä, ensimmäisten ei-juutalaisten tullessa kristityiksi tapahtui ihmeellisiä asioita, samoin tulemme huomaamaan tapahtuvan myös silloin, kun ensimmäiset pakanat kääntyvät (Apt 10:44-48).

Simon noita – Apt 8:9-25

Ennen Filippoksen tuloa Samarian uskonnollinen johtaja oli ollut Simon Noita eli Simon Magus (magus=suuri). Evankeliumi riisti Simonilta seuraajat. Jopa Simon otti kasteen. Mutta uskoiko Simon evankeliumin? On syytä ajatella, ettei hän uskonut. Hän oli tuolle ajalle tyypillinen ihmeidentekijä, joka näki Filippoksessa vain uuden, voimallisen taikurin. Simon halusi päästä osalliseksi uudesta voimasta. Myöhemmin hän oli valmis siirtymään Pietarin seuraan, kun tämä teki vielä suurempia ihmeitä.

Simon on meille varoittava esimerkki. Ei ”uskominen” ole pelastuksen perusta, vaan Kristuksen sovitustyö. Simon ei halunnut luottaa vain Jeesukseen (Apt 2:21). Hän kyllä osasi näytellä uskoa, mutta Jumala – kuten Pietarikin (jae 23) – näki hänen sisimpäänsä. Siksi on hyvin vaarallista alkaa edellyttää uskoa kasteen ehtona. Tuon tien yhteydessä voi sanoa: jäljet pelottavat.

Simon tuli kateelliseksi Pietarille ja Johannekselle, kun heillä oli sellainen voima, jota Simonilla itsellään ei ollut. Hän halusi ostaa tuon voiman; tähän viittaa sana ”simonia”, jolla tarkoitetaan hengellisten virkojen ostamista rahalla.

Mutta Jumalaa ei voi määräillä tai ostaa. Pietari lausui ankaran tuomion, mutta jätti kuitenkin kääntymisen mahdollisuuden Simonille (jae 22). Simon näyttääkin tekevän parannuksen, mutta varhainen kristillinen perimätieto – mm. Justinos Marttyyri – kertoo, että Simon Noita oli yksi varhaisen kirkon ankarimpia vastustajia.

Juutalaisten kapinan jälkeen (66-72 j.Kr.) tiedetään Samarian tulleen uudelleen taikauskon valloittamaksi. Simon, jota Justinoksen mukaan pidettiin jopa ”korkeimpana jumalana”, näyttää saaneen myöhemmin voiton kristillisestä kirkosta Samariassa.

Saadaanko kasteessa Pyhä Henki?

Kertomus Samarian tapahtumista näyttäisi olevan oikea aikuiskastajien toivekertomus. ”Ei kasteessa saada Pyhää Henkeä, kuten luterilaiset, katoliset ja ortodoksit opettavat. Täytyy ensin olla usko ja vasta sitten kaste. Ei vesikaste mitään auta, on saatava Pyhän Hengen täyteys!”

Edellä jo viittasin eräisiin ongelmiin, joita tähän kertomukseen liittyy, jos sitä aiotaan käyttää ”uskovien kasteen” puolustamiseen. Apt 2:38:ssa Pietari lupaa Pyhän Hengen kaikille kastettaville. Tämä lupaus on tänäänkin voimassa.

Miksi sitten Samariassa ei käynyt Pietarin lupauksen mukaisesti? Olen jo viitannut syyhyn: kysymyksessä oli merkittävä taitekohta kirkon historiassa, kohta, jonka oikeellisuuden Jumala halusi varmistaa erityisellä tunnusmerkillä. Myöhemmin Corneliuksen talossa käy päinvastoin: ensin uskovat saavat Pyhän Hengen ja vasta sitten heidät kastetaan (Apt 10:44-48). Samariassa järjestys oli päinvastainen.

Molemmilla kerroilla oli kysymys poikkeuksesta, ei säännöstä. Tuolla poikkeuksella Jumala halusi antaa apostoleille varmuuden siitä, että oli oikein kastaa samarialaisia ja pakanoita.

Entä tänään?

Simon Noidan kohtalo opettaa meille kaksi asiaa: ensiksikin on tehtävä ero kristillisen uskon ja epäjumalien palvelun välillä. On vain yksi tie (Joh 14:6). Toiseksi on syytä olla varovainen, jos joku haluaa eri puolilta Raamattua otetuilla jakeilla todistaa jonkin opin. Jakeita ei pidä irrottaa asiayhteydestään.

Ensimmäinen afrikkalainen kristitty – Apt 8:26-40

Luukas kertoo vielä yhden tapauksen Filippoksen julistustyöstä. Jumalan Hengen johtamana Filippos saa opettaa nykyisen Sudanin alueelta Jerusalemissa käyneelle kandaken ”valtiovarainministerille”, että Jeesus on Vanhan testamentin ennustusten Messias.

Etiopialainen hoviherra oli rikas, olihan hänellä ollut varaa ostaa kreikankielinen käännös Jesajan kirjasta. Ajan tyyliin hän luki sitä ääneen. Filippoksen tullessa vaunujen lähelle hän juuri luki Jes 53:7-8:aa. Hoviherra oli ns. jumalaapelkääväinen (Apt 10:2); hän uskoi juutalaisten Jumalaan ja halusi noudattaa lain tärkeimpiä säädöksiä, muttei kuitenkaan ollut kääntynyt juutalaiseksi. (Apt 2:11 käännynnäinen = proselyytti).

Kreikkalainen kirjailija Plutarkhos kertoo, että kandaken rahaministerit olivat eunukkeja, kuohittuja, joten hoviherra ei olisi voinut koskaan päästä juutalaiseksi (5 Moos 23:2). Profeetta Jesaja oli kuitenkin luvannut kuohituillekin aikojen lopulla osan Jumalan valtakunnassa (Jes 56:3-8). Juutalaisuuteen hoviherra oli tutustunut kotimaassaan, jossa oli merkittävä juutalaissiirtokunta.

Filippos opetti hoviherraa. Jes 53:n kärsivä palvelija on Jeesus. Häneen uskomalla ja ottamalla kasteen hoviherrakin – juutalaisuuden ulkopuolelle heitetty – pelastuu. Jossakin Jerusalemin ja Gazan (100 km pitkän) tien varrella oli joki tai lammikko, jossa Filippos kastoi ensimmäisen mustan kristityn.

Jakeen 36 kysymys osoittaa, kuinka tärkeä kaste oli ensimmäisille kristityille: jo tuossa lyhyessä opetushetkessä se oli otettu esille. Kuinka on nykyajan opettajien ja opetusten laita?

Kasteen jälkeen Henki tempasi Filippoksen Kesareaan, jossa tapaamme hänet myöhemmin vielä kerran (Apt 21:8-9).

Hoviherra palasi kotimaahansa iloiten pelastuksestaan. Kirkkohistoriasta tiedämme, että nykyisen Sudanin alueella on jo hyvin varhain ollut (kopti)kristittyjen seurakuntia.

Voi olla, että jo ennen hoviherraakin Afrikassa oli kristittyjä (Apt 2:9-11: helluntaisaarnan kuulijoiden joukossa oli myös Afrikasta ja Euroopasta tulleita), mutta joka tapauksessa ainakin hoviherrasta lähtien Afrikassakin oli Jeesuksen seuraajia. Kertomus hoviherrasta on Apostolien tekojen ensimmäinen yksityisen ihmisen kääntymisestä kertova kuvaus.

On myös syytä huomata, että Pyhä Henki toimi ja toimii yhä nimenomaan Sanan, Raamatun, kautta. Raamatusta löytyy Kristus. Nykyään juutalaiset eivät lue Jes 53:a synagogajumalanpalveluksessa. Joskus kohta jopa puuttuu ja tilalla on vain maininta: ”Tästä puuttuu joitakin kohtia”. Ennustus viittaa liian selvästi Jeesukseen.

Käännösongelma

Jaksoon liittyy kolme kohtaa, jotka ovat kääntäjille ongelmallisia. Ensiksikin jakeen 26 ”puolipäivään päin” (-38 käännös) on kompromissi kahdesta vaihtoehdosta: kreikan sanan voi kääntää joko ”etelä” tai ”puolipäivä”. On mielenkiintoista, että piispa Aimo T. Nikolainen kannattaa vaihtoehtoa ”puolipäivä” kahdessa selitysteoksessaan, mutta hänen johtamansa käännöskomitea on kääntynyt sanan ”etelä” kannalle (jae 26).

”Puolipäivä” lienee oikea vaihtoehto, sillä tien sijainnin kertovat sen päätepisteet: Jerusalem ja Gaza. Myös ”autius” viittaa keskipäivän kuumuuteen. Tosin autius voisi myös viitata Gazan autiuteen eli hävitettyyn vanhaan Gazaan (tie veisi siis nimenomaan vanhaan Gazaan).

Toinen käännösongelma on jakeessa 30: pitäisikö kreikkalaiselle Uuden testamentin alkutekstille uskollisena kääntää Esaias (-38 käännös) vai Vanhalle testamentille uskollisena Jesaja (-92 käännös)? Uudessa käännöksessä on otettu periaate, että sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa esiintyvät nimet kirjoitetaan aina samoin. Näin vältetään sekaannuksia. (Sen sijaan Filippos ja Stefanos ovat nimenomaan ”kreikkalaisempia” kun ”latinalaistuneet” Filippus ja Stefanus).

Kolmas ongelma on jakeen 37 puuttuminen (-38 käännöksestä). Kun Raamattu aikanaan jaettiin lukuihin ja jakeisiin ei käytössä ollut teksti ollut paras mahdollinen. Myöhemmin on huomattu, että muutamissa kohdissa (katso Raamatun takaa) on ns. lisäyksiä, jotka on poistettu. Mutta jaejakoa ei haluttu muuttaa, ettei kävisi niin, että sama jaenumero voisi tarkoittaa kahta eri jaetta. Näin syntyi ”aukkoja”, joista yksi on jae 37. Jae kuuluu seuraavasti: ”Filippos sanoi hänelle: ’Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.’ Hoviherra vastasi: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.'”

Lisäys on voinut syntyä ”vastalauseena” liian nopeille ja kevytperusteisille kasteille tai yksinkertaisesti joku kopioija on halunnut liittää kertomukseen osia oman kirkkonsa kastekaavasta. Mitään väärää jakeessa ei ole, se ei vain kuulu alkuperäiseen Apostolien tekojen tekstiin ja on siksi poistettu.