Jeesuksen ”Minä olen” –sanat ovat Johanneksen evankeliumissa ja Ilmestyskirjassa. Mutta aluksi on tärkeää katsoa näiden sanojen taustaa Vanhassa testamentissa.

Jumalan nimi - 2 Moos 3:11-15

Aikojen kuluessa Jumalan nimi ”katosi”. Syy tähän oli toisaalta kielto käyttää väärin Jumalan nimeä (2 Moos 20:7) ja ns. lain aitaaminen. Lain aitaamisella tarkoitettiin sitä, että juutalaiset lainopettajat eivät kieltäneet vain itse käskyssä kiellettyä, vaan asioita sen ympäriltä. Samaan tapaan puistossa puu voidaan aidata sen suojelemiseksi.

Selkein esimerkki lain aitaamisesta on Mooseksen laissa kolme kertaa toistuva kielto: ”Älkää keittäkö karitsaa emänsä maidossa” (2 Moos 23:19, 34:26, 5 Moos 14:21). Käskyn tarkoitus oli osoittaa armoa myös kotieläimille. Mutta aikaa myöten lainopettajat ”aitasivat” käskyä niin, että lopulta se kuului: samalla aterialla ei saa syödä maito- ja liharuokia. Näin ei missään tapauksessa ole mahdollista, että käsky tulisi rikotuksi. Hurskaissa kibbutseissa on jopa eri astianpesukoneet liha- ja maitoastioita varten.

Kymmenen käskyn laissa on selkeä kielto, ettei Jumalan nimeä pidä lausua turhaan tai käyttää sitä väärin (2 Moos 20:7). Kun lainopettajat ”aitasivat” tätä käskyä, lopputulos oli, että Jumalan nimeä ei saanut lausua koskaan. Kun ei lausuta lainkaan, ei lausuta myöskään turhaan! Joskus sanotaan, että ylimmäinen pappi Suurena sovituspäivänä, käydessään ainoan kerran koko vuonna kaikkein pyhimmässä, kuiskasi Jumalan nimen.

Aikaa myöten Jumalan nimi unohtui. Tämä johti kahteen ongelmaan: mitä sanoa silloin, kun Vanhan testamentin tekstissä on Jumalan nimi ja miten ilmaista, että Jumala toimi tai teki jotain.

Kun tekstissä oli Jumalan nimi (JHVH tai JHWH eli tetragrammaton) sen tilalla sanottiin ”herra”, ”nimi”, ”korkein” tai ”taivas” – niistä ylivoimaisesti yleisin oli Herra. Hepreassa kirjoitettiin – ja nykyhepreassa samoin – vain konsonantit. Mutta kun israelilaiset elivät muiden kansojen keskellä, heprean lukutaito heikkeni. Niinpä 200-luvulla eKr. Egyptissä tehtiin kreikankielinen Vanhan testamentin käännös eli Septuaginta (LXX eli 70, nimi tulee legendasta, jonka mukaan kääntäjiä oli 6 jokaisesta Israelin sukukunnasta eli yhteensä 72 eli pyöreästi 70). Tuossa käännöksessä JHWH on käännetty kyrios eli Herra. Eli se paljastaa, että jo tuohon aikaan yleisin lukutapa oli Herra eli hepreaksi Adonaj.

Joissakin englanninkielisissä raamatunkäännöksissä Jumalan nimenä on Herra, mutta se kirjoitetaan isoilla kirjaimilla eli LORD ja suomalaisessa Raamattu kansalle –käännöksessä on HERRA.

Heprean lukemista alettiin helpottaa myös kirjoittamalla vokaalit tekstiin. Ei kirjaimina, vaan erilaisia pisteinä ja viivoina. JHVH:n/JHWH:n yhteyteen merkittiin Adonaj-sanan vokaalit. Näin syntyi kahden sanan yhdistelmä eli "Jehovah", joka on heprean kieliopinkin kannalta ongelmallinen. Siis sama kuin otettaisiin koira-sanan konsonantit ja kissa sanan vokaalit: tulos olisi kira, joka ei tarkoita mitään. Ikävä kyllä se on päässyt osaan raamatunkäännöksiä, mm. moniin englantilaisiin käännöksiin ja myös venäläiseen Raamattuun (Iegova).

Jehova-muoto tuli käyttöön vasta 1200-luvulla. Siihen asti kirkossa oli käytetty lähes yksinomaan latinankielistä Raamattua eli Vulgataa, mutta tuohon aikaan heräsi kiinnostus sekä kreikkalaiseen että heprealaiseen Raamatun alkutekstiin.

Mitä ilmeisimmin Jumalan nimi on ollut ”Jahve”– näin on käännetty KR-1992:ssa jakeessa 15 (katso myös KR-1992:n alaviite jakeeseen 14). Jahve tarkoittaa ”Hän on” ja tulee lähelle sanaa ”minä olen” eli ”ehjee”, KR-1992:ssa onkin jakeessa 14 ”Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.”

Varsinkin Risto Santala korosti, että painokkaasti lausuttu ”minä olen” – hepreaksi/arameaksi ”ani huu”, kreikaksi ”ego eimi” – ymmärrettiin juutalaisuudessa Jumalan nimeksi. Joka sanoi niin, korotti itsensä Jumalaksi. Hän sanookin, että kun Jeesusta tultiin pidättämään Getsemanessa ja hän sanoi: ”Minä se olen”, hänen pidättäjänsä kauhistuivat tuollaista jumalanpilkkaa niin, että kaatuivat maahan (Joh 18:1-6). Vertaa Joh 8:58: Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.”

Toinen ongelma ratkaistiin ”jumalallisella passiivilla”: kun ei sanottu, kuka teki, tarkoitettiin, että Jumala teki. Ikävä kyllä KR-1992 kääntää jouluevankeliumin alun väärin: tekijä ei ollut keisari Augustus, vaan Jumala: ja tapahtui niinä päivinä, että… (Luuk 2:1)

Jeesuksen ”minä olen”-lauseet – joita erityisesti Johannes on säilyttänyt evankeliumissaan - kuvaavat samaa jumalallista arvovaltaa:

Joh 6:35,48,51: Minä olen elämän leipä
Joh 6:41: Minä olen taivaasta alas tullut leipä

Joh 8:12, 9:5: Minä olen maailman valo
Joh 12:46: Minä olen valo

Joh 10:7: Minä olen lampaiden portti (KR-1938: ”ovi”)
Joh 10:9: Minä olen portti

Joh 10:11,14: Minä olen hyvä paimen

Joh 11:25: Minä olen ylösnousemus ja elämä

Joh 14:6: Minä olen tie, totuus ja elämä

Joh 15:1: Minä olen viinipuu

Katso myös:
- Matt 14:27, Mark 6:50, Joh 6:20: "Minä tässä olen" – Gennesaretin myrskyssä, kun Jeesus käveli veden päällä
- Luuk 24:39: ylösnousseen Jeesuksen sanat opetuslapsille pääsiäisiltana ”Minä tässä olen”
- Joh 4:26: ”Minä se olen” – Jeesuksen sanat samarialaiselle naiselle Sykarin kaivolla
- Joh 14:10,11, 20: "Minä olen Isässä ja Isä minussa"
- Ilm 1:8,17, 21:6,13: "Minä olen A ja O, alku ja loppu."

Lyhyessä kirjoituksessa ei ehdi käydä kaikkia näitä kohtia perusteellisesti läpi, mutta alla on joitakin ajatuksia.

Joh 6: Minä olen elämän leipä (jakeet 35, 41, 48 ja 51).

Ihminen ei elä ainoastaan maallisesta leivästä, vaan hän tarvitsee iankaikkista elämää.

Joh 8: Minä olen maailman valo (Joh 8:12, myös: 9:5, 12:46).

Ihminen ei haluaisi olla pimeydessä, mutta ilman Jumalan valoa niin ikävä kyllä on. Katso myös Joh 1:9-13.

Joh 10: Minä olen lampaiden portti (jakeet 7 ja 9) ja minä olen hyvä paimen (jakeet 11 ja 14).

Kuva paimenesta on puhutteleva. Ehkäpä siksi varhaisessa kirkossa hyvin usein Jeesus kuvattiin taiteessa nimenomaan paimenena.

Yöksi lampaat koottiin joko sisäpihalle tai aitaukseen (jae 1). Kivisen muurin päällä oli usein piikkipensaista tehty lisäsuoja petoja vastaan. Ainoa oikea tie lammasten luo kulki portin kautta, mutta sitä vartioi yksi paimenista tai erikseen palkattu vartija. Usein samaan aitaukseen tuotiin useamman paimenen lampaita ja aamulla paimen kutsui lampaitaan ja lähti ne koottuaan laitumelle.

Lammastarhan ovi saatettiin sulkea niin, että paimen kävi nukkumaan siihen (jae 7). Myös Vanhassa testamentissa puhutaan taivaan portista (1 Moos 28:17, katso myös Ps 78:23 ja Ilm 3:7-8 ja 4:1). Jeesus käytti kuvaa ahtaasta portista ja kaidasta tiestä vastakohtana leveälle portille ja lavealle tielle (Matt 7:13-14).

Huomaa jakeessa 3: lampaat kutsuttiin nimeltä. Meidätkin on kutsuttu nimeltä Jumalan valtakuntaan. Voimme ajatella kastettamme ja toisaalta joka päivä Jeesus kohtelee meitä yksilöinä, ei kasvottomana massana. Alkukirkon aikana aikuisena kastettu usein otti uuden kristillisen nimen, koska vanha nimi saattoi olla sidoksissa pakanuuteen, esimerkiksi olla jonkin kreikkalaisen jumalan tai jumalattaren nimi.

Lähi-idässä paimen kulkee lauman edellä (jae 4). Yksi tärkeä paimenen tehtävä on etsiä syötävää laumalle. On hyvä muistaa, että johtajakin pitää jo sanassa sisällään ajatuksen edelläkulkemisesta. Se on johtajan tehtävä. Jeesuskin kulki opetuslapsijoukon edellä (Matt 12:15).

Joskus puhutaan “lampaankorvalla kuuntelemisesta”. Siinä on viittaus jakeeseen 5 – Jeesuksen omat eivät kuuntele muiden kutsujien ääntä.

Jae 8 ei tietenkään viittaa esimerkiksi Moosekseen ja profeettoihin. Eiväthän he väittäneet olevansa Jumalan lupaama Messias, vaan päinvastoin juuri he ennustivat tulevasta Vapahtajasta. Jeesus viittaa varmaan oman aikansa uskonnollisiin johtajiin (vertaa Joh 9:35-41, 11:49-50), toisaalta on syytä muistaa, että noihin aikoihin ilmestyi useampiakin miehiä, jotka väittivät olevansa luvattu Messias (Apt 5:36-37).

Vain Jeesuksen kautta voidaan mennä sisälle Jumalan valtakuntaan (jae 9, Joh 14:6). Vapaa liikkuminen (jae 9) ei tarkoita sitä, että voisi aina välillä jättää Jumalan valtakunnan ja taas palata, vaan se kuvaa pelastuksen varmuutta.

Jakeessa 10 “tuhoamaan” pitää sisällään myös merkityksen “kadottaa”. Saatanan perimmäinen ajatus ja toive on saada ihmiset kadotukseen.

Kuva Jumalasta paimenena on tuttu:

"Daavidin psalmi.
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu."
(Ps 23:1)

Myös Vanhan testamentin suuret hahmot Mooses (2 Moos 3:1) ja Daavid (1 Sam 17:34-37, Ps 78:70-72) olivat olleet paimenia – vieläpä he olivat paimenessa nimenomaan silloin, kun Jumala kutsui heidät työhönsä. Hes 37:24 taas ennustaa Messiaan olevan kansan paimen. Pastori-sana tulee latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Hengellisen johtajan tulee etsiä ruokaa laumalleen ja suojata sitä vaaroilta (katso 4 Moos 27:17, Joosuan asettaminen kansan johtajaksi Mooseksen jälkeen).

Jakeissa 11,15 ja 17-18 on viittaus Jeesuksen sovituskuolemaan. Paimen pyrki tietysti säilymään hengissä myös silloin, kun hän joutui taistelemaan petoja vastaan. Sen sijaan Jeesuksen taistelu Saatanaa vastaan merkitsi kuolemaa, mutta ylösnousemus vahvisti, että kuolema oli voitto: Saatanan valta on kukistettu (jae 18).

Vanhassa testamentissa, erityisesti Hesekielin kirjan luvussa 34, moititaan kelvottomia paimenia (katso myös Jer 23:1-8, 50:6). Heillä ei ole päämääränä lauman etu, vaan oma etu (jakeet 11-13). Tämä on tänäänkin tärkeä kysymys: ketä johtaja palvelee.

Paavali ennusti jäähyväispuheessaan Efesoksen seurakunnan vanhimmille, että heidän joukostaan nousee raatelevia susia (jae 12), jotka tuhoavat seurakuntaa (Apt 20:28-31). Vaikein tilanne onkin se, kun vaara tulee sisältäpäin.

Joh 11: Minä olen ylösnousemus ja elämä (jae 25).

Sanat on lausuttu Lasaruksen ollessa kuolleena haudassaan. Jeesus puhuu kahdesta kuolemasta ja kahdesta elämästä. Tämä maallinen elämä päättyy aikanaan, mutta sitä ei tarvitse seurata toinen kuolema (Ilm 21:8), vaan sitä voi seurata iankaikkinen elämä. Jakeen 25 lopun käännös on KR-1992:ssa aiempaa selvempi: “...vaikka kuoleekin.” Elämä on mahdollista vain yhteydessä Jumalaan ja Jeesukseen – ero Jumalasta merkitsee kuolemaa.

Joh 14:6: Minä olen tie, totuus ja elämä

Tämän ajan moniarvoisuuteen ei sovi Jeesuksen ehdottomuus: on vain yksi tie taivaaseen, mikään muu tie ei vie perille (jae 6, Hepr 10:20). Ja jos on väärällä tiellä, ei ole totuutta eikä (iankaikkista) elämääkään. Myös Apostolien teoissa sanotaan selvästi, että on vain yksi tie taivaaseen (Apt 4:12). Tietä ja päämäärää ei voi erottaa toisistaan!

Kristinuskon alkuaikoina sitä kutsuttiin “tieksi” (" tuolle tielle lähteneet" Apt 9:2, "Herran tie" Apt. 19:9, "siitä tiestä" Apt. 19:23).

On tärkeää huomata, että juuri edellä (jae 3) Jeesus sanoo menevänsä valmistamaan meille sijaa taivaaseen. Kukaan ei jää tilanpuutteen vuoksi pois taivaasta, kaikille on paikka varattuna.

Joh 15: Minä olen viinipuu (jakeet 1 ja 5)

Syvästi Raamattuun perehtynyt pyhäkoulunopettaja selitti pyhäkoululaisille pyhäpäivän tekstiä. Kun hän kysyi: “Ymmärrättekö te tekstin?”, yksi lapsista vastasi: “Kyllä me ymmärsimme siihen asti, kunnes sinä selitit!” Varsinkin Johanneksen evankeliumin monien kertomusten kohdalla on tällainen vaara: liiallinen selittäminen vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä.

Viinipuuvertaus on itsessään puhutteleva ja kaunis, mutta jos ryhdytään liikaa pohtimaan joitakin yksityiskohtia, kertomus menettää elävyytensä ja sen sanoma katoaa. Siksi ei pidä esimerkiksi kysellä, miten oksa voi irrottautua rungosta, vaan ymmärtää, että kyseessä on kuvaannollinen puhe, jossa jokainen yksityiskohta ei ole loppuun asti selitettävissä.

Vanhassa testamentissa Israelia kutsuttiin usein Jumalan viinipuuksi tai viinitarhaksi (katso esimerkiksi: Ps 80:9-16, Jes 5:1-7, Jer 2:21, Hes 19:10, Paavali puhuu Room 11:17-24:ssä oliiviöljypuusta). Kuitenkin on tärkeää huomata, että moniin noista kohdista sisältyy nuhde: Israel ei ole sellainen viinipuu, jollainen Jumala tahtoisi sen olevan. Mutta Jeesus on “tosi” viinipuu, siis virheetön. Hän täyttää myös nämä Vanhan testamentin ennustukset.

Jerusalemin temppelin portin yläpuolella oli kultainen viiniköynnös. Sellainen oli painettu myös kapinan aikana lyötyihin rahoihin (vuosina 68-70 jKr.).

Viiniköynnös olisi oikeampi sana - se onkin otettu KR-1992:ssa jakson otsikkoon - mutta se koettiin liian hennoksi. Sen käyttäminen olisi voinut tuoda mielikuvan heikosta ja haavoittuvasta, tukea tarvitsevasta organismista.

Viiniköynnöksen kuolleet oksat poistetaan talvella - siis uskostaan luopuneet (vertaa Joh 6:60-66, 8:31-59) ja keväällä liiat versot leikataan, että viiniköynnös tuottaisi parhaan mahdollisen sadon

(jae 2). Viiniköynnöstä ei pidetä siksi, että siinä olisi suuret lehdet tai jotain muuta, vaan sen hedelmien takia. Tämä on tärkeää muistaa: kristitynkin tarkoitus on tuottaa hedelmää. Mutta tässä kohden on muistettava kolme seikkaa: ensiksikin hedelmän kantaminen on riippuvainen rungosta ja juuresta tulevasta voimasta (jakeet 4-5), ei oksista itsestään. Toiseksi tulee muistaa, että kristittyinä me kannamme erilaista hedelmää: kullekin kristitylle Jumalalla on varattuna oma tehtävä (Room 12:3-8). Kolmanneksi: me emme usein itse näe hedelmää, vaan se tulee näkyviin vasta myöhemmin, joskus vasta tämä elämän päätyttyä.

Tämä muistuttaa meitä siitä, että kristittynäkin me kasvamme joka päivä, Kristus joutuu yhä uudelleen puhdistamaan meitä, leikkaamaan liikoja versoja pois (vertaa Joh 13:6-10). Tämä ei useinkaan ole sellaista, joka miellyttäisi meitä (Hepr 12:11), mutta se on kuitenkin välttämätöntä. Liiallinen hajaantuminen eri suuntiin ei suinkaan lisää hedelmää, vaan vie kaiken voiman, niin ettei hedelmää lopulta tule lainkaan.

Huomaa, ettei Jeesus sano, että hän on viinipuun runko, vaan että hän on viinipuu. Vanhassa viiniköynnöksessä on pieni rungon tapainen, mutta itse asiassa viiniköynnös on “pelkkiä oksia”. Seurakunta edustaa Kristusta tässä maailmassa, samoin jokainen kristitty.

Joh 19: Minä olen juutalaisten kuningas.

Sanat eivät ole Jeesuksen, vaan Pontius Pilatuksen tai oikeastaan juutalaisten uskonnollisten johtajien. Jeesuksen tuomion syy tunnetaan nimenomaan latinankielisenä lyhenteenä INRI (jae 19, Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum) = Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.

Se, että teksti oli kirjoitettu kolmella kielellä (jae 20), muistuttaa meitä siitä, että sanoma Jeesuksesta, hänen ristinkuolemastaan ja siinä tapahtuneesta sovituksesta, kuuluu kaikille kansoille, jokaiselle ihmiselle. Heprea oli kansan kieli, itse asiassa kyse oli heprean lähikielestä arameasta. Kreikka oli Välimeren itäpään yleiskieli. Latina oli Rooman valtakunnan virallinen (hallinto)kieli. Tämä kolmen kielen käyttö selittää sitä, miksi eri evankeliumeissa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen syy on kerrottu hieman eri sanoin; ehkäpä alkuperäinenkin teksti oli eri kielillä hieman eri sanoin.

Kilpeä kannettiin yleensä ristiinnaulitun edellä. Ilmeisesti näin tehtiin nytkin. Lopuksi kilpi naulittiin Jeesuksen ristiin.

Ristiinnaulitsemisilla pyrittiin myös varoittamaan muita ryhtymästä vastarintaan Rooman viranomaisten kanssa. Siksi ristiinnaulitsemiset suoritettiin paikoissa, joissa monet ihmiset näkivät teloitetut (jae 20), esimerkiksi vilkkaasti liikennöityjen teiden varsilla.

Pilatuksen vastaus juutalaisille osoitti toisaalta halveksuntaa, toisaalta se näytti, kenellä oli valta tuossa tilanteessa (jae 22). Tietenkään juutalaisten johtajat eivät halunneet, että pääsiäiseksi eri puolilta maailmaa Jerusalemiin kokoontuneet juutalaiset näkisivät, että heidän kuninkaansa on ristiinnaulittu. Pilatuksen kirjoitus osoittaa myös hänen turhautumistaan ja haluaan kostaa. Ajatuksena lienee: "Koska pakotitte minut ristiinnaulitsemaan viattoman miehen, laitan antamanne syyn julki kaikille ihmisille". Aiemmin Kaifas oli tietämättään ollut profeetta (Joh 11:50), nyt Pilatus lausui tietämättään julki jumalallisen totuuden.

Ilmestyskirja: minä olen A ja O, alku ja loppu (Ilm 1:8,17, 21:6, 22:13)

"Minä olen A ja O, alku ja loppu",
sanoo Herra Jumala,
hän, joka on, joka oli ja
joka on tuleva, Kaikkivaltias."
(Ilm 1:8)

"Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi:
"Älä pelkää.
Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä.
Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän,
elän aina ja ikuisesti." (Ilm 1:17-18)

"Vielä hän sanoi minulle:
"Nyt ne ovat käyneet toteen.
Minä olen A ja O, alku ja loppu.
Sille, jolla on jano,
minä annan lahjaksi vettä elämän veden lähteestä." (Ilm 21:6)

A ja O (jae 8) on uudessa käännöksessä selitetty; kreikkalaisessa tekstissä ei ole sanoja "alku ja loppu". Mielestäni ne olisi käännöksessä pitänyt laittaa sulkeisiin, jotta lukija ymmärtäisi, että ne ovat kääntäjien selvennys.

Kreikassa kirjaimet ovat alfa ja omega eli aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Meillä "kirjaintarkka" käännös pitäisi olla A ja Ö, mutta koska kreikan alfa vastaa meidän a:tamme ja omega meidän o:tamme, käännös on vakiintunut muotoon "A ja O".

Hepreassa ensimmäinen kirjain on aalef (vastaa lähinnä meidän a:tamme) ja viimeinen kirjain on tau (vastaa meidän t:tämme). Sanomalla "aalef ja tau" tarkoitettiin asioiden kokonaisuutta; koko asiaa alusta loppuun. Hurskaita juutalaisia kutsuttiin tau-ihmisiksi: he olivat pitäneet koko lain, aalefista tauhun, alusta loppuun (vertaa Luuk 18:21).

Vanhassa testamentissa Jumalasta sanotaan, että hän on ensimmäinen ja viimeinen:

"Minä, Herra, olen ensimmäinen,
ja viimeistenkin keskellä olen sama."
Jes 41:4

"Näin sanoo Herra,
Israelin kuningas ja sen lunastaja, Herra Sebaot:
-- Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen,
ei ole muuta Jumalaa kuin minä."
(Jes 44:6)

"Kuule minua, Jaakob,
sinä, Israel, jonka olen kutsunut!
Minä se olen.
Olen ensimmäinen,
ja olen myös viimeinen."
(Jes 48:12)

Samoin myös Jeesus on ensimmäinen ja viimeinen. Hän oli ennen kaikkea luotua ja hän on myös viimeinen.

"Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona."
(Joh 1:1-2)

Johannes käyttää samaa nimitystä Jumalasta myös näissä:

Ilm 2:8 "Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, hän, joka oli kuollut mutta heräsi eloon" (=Jeesus).

Ilm 22:13 "Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu." (=Jumala).